Joskus vielä mä taivaat tavoitan !

Alkupalat veivät koko käteni ! Avokkini häärätessään omia juttujaan, tuumasin viikonloppuna lähteväni juoksemaan. Tai niin no, alunperin vain LENKILLE..

Tekemisen puuttessa tosiaan nykäisin lenkkikamat päälle. Ulkona vallitseva alkuyön pimeys ei haitannut yhtään suunnitelmia. Alunperin tarkoituksena ei siis ollut lähteä juoksemaan juoksemaan, mutta innostus valtasi KOOOOKO kehon ja päätin että nyt mennään eikä meinata.

Kotia takaisin rantauduttuani, avokki hieman ihmeissään tuijotti minua ja tokaisi ”oot tainnu vähän pidemmällä lenkillä olla..” Luultavimmin johtui siitä hien ja hajun määrästä ! Olin totaalisen märkä. Asiaa hetken ajateltuani ja reittini kerrottuani, tajusin kävely lenkin venähtäneen 5 kilometrin mittaiseksi juoksu lenkiksi. MINÄ,  joka en ikinä juokse ! (Ainakaan tuollaisia lenkkejä…) Taisinpa tuolla lenkillä joko löytää uusia lihaksia, tai sitten juoksu tapani on totaalisen väärä; LONKKA. En oikein tiedä, tuliko se ”kipu” lihakseen joka ilmoitti olemassa olostaan vai oliko se oikeasti lonkka joka otti itseensä lenkistä. Ei sattuisi kenelläkään kokemuksia olemaan ?

Seuraavana iltana aattelin huvikseen kokeillä käydä heittämässä about 4 kilometrin lenkin, joka jäi vähän suunniteltua lyhyemmäksi oikuttelevan reiden takia. MISTÄ NÄITÄ OIKEIN TULEE ? Ja sunnuntaina tajusinkin polven myös kipeytyneen ja myös kantapäästä löytyi verta tihkuttava ja puhjennut rakko. Huoh.

Anoppi tokaisi että taidan olla päästäni vialla kun noin kamalia lenkkejä käyn heittämässä, mutta tiedän myös että PALJON parempaan pitäisi pystyä. Kyllä se tästä, hetki hetkeltä.