Ensi päivät Uutta-Seelantia. Maistuu.

Nonih! Lento Tyynenmeren saarilta Uuteen-Seelantiin muutti samalla jotenkin koko tunnelman. Ei huonommaksi missään tapauksessa ei (!!) mutta erilaiseksi. Askeleen tahti kiivastui heti kun tultiin Aucklandiin, siitä tuli sellanen kaupunkikävelyvauhtinen eikä enää hiekkarannallaflipflopeissatahtinen (niin, siis löntystely). Tähän asti (nyt on 9.11. illansuu) Uusi-Seelanti on ollut mulle erittäin kiva, vaikka oon vasta maistanut pienen palan Aucklandia ja pienen palan pohjoisen saaren pohjoisen kärjen Pahiaa. Aucklandissa kävi sellanen onnellinen uudelleenkohtaaminen, että Fidziltä ystäväksi kiinnittynyt Chris oli myös kylillä ja kertoi lisäksi jakavansa hop on and off bussin mun kanssa ainakin suurimman osan matkaa (siltä näyttäis ainakin tämän hetkisten suunnitelmieni / suunnitelmiensa valossa). Joo! Nastaa! Tosi nastaa!! 

 

Auckland oli mulle käytännössä kolme päivää kävelyä ja piipahtelua kahvilla siellä täällä – eli kovastikin mun tyyppistä harrastuneisuutta. Kaupunki on kokonaisuudessaan rakentunut / rakennettu tulivuorten lomaan, mikä tarkottaa mäkisiä maisemia joka puolella. Mihinkään ei pääse kävelemään niin, ettei matkalla olis ainakin kahta kohtuu tiukkaa ylämäkeä. CBD:n (central business district) lisäksi kävin kävelyillä myös vähän ulommalla kehällä Ponsonbyssä ja lauttamatkan takana Devonportissa. Ponsonby on eläväinen ja kuhinainen osa kaupunkia, täynnä toinen toistaan sulosempia kahviloita ja putiikkeja. Ja puistoja ja niiden ympäristötaidetta. 

Devonport taas on kultapossukerhon tyyssija, toinen toistaan komiampaa huvilaa ihan meren rannassa kiinni, pihoissa vähintään kaks autoa kaikilla ja viimisen päälle puutarhat.  Devonportin pohjosessa päädyssä on kukkula, jonka päälle kiipeemällä sai palkaks huikeet maisemat niin mantereelle kuin muille Aucklandin edessä oleville saarille. Istuin pitkään kukkulan laella sellasella vanhalla merituulen ravistamalla penkillä, missä oli muistolaatta. Se oli omistettu Doreen Willisille, joka oli eläessään rakastanut Devonportin North Pointia ja ”spent many a happy hour walking these paths).  Näin tietyst mielessäni (ehkä hintsusti yltiöromanttisen) kuvitelman Doreenista, tuosta kaunokaisesta joka kiipesi ylös mäkiä joka päivä, hengitteli siellä syvään helppoa hengitystä ja kasvatti juuret siihen kukkulaan (ja ehkä se ajatus hiukan heilahti myös johonkin etäiseen ihailijaansa – syytän lapsuuteni tyttökirjoja). Devonportissa tapasin myös hurmaavan pariskunnan Ethel 62 vee ja Daniel 70 vee, joiden kanssa juotiin lasit punkkua yhen baarin terassilla ja vaihdettiin ajatuksia muun muassa Euroopan pakolaiskriisistä ja siitä, miten onnekasta on sekä mun matkalla olemiseni että heidän asettunut elämänsä viisine lapsenlapsineen.   

 Sitte oli tietysti se Skywalk. 192 metrin korkeudessa metrin leveällä kaistaleella koko Sky Towerin ympäri. Pelkäsin sitä enemmän ku hetkeen mitään (huomioon otettakoon mun nykyisin lähes lamauttavan paha korkeenpaikan kammoni) ja olin lähes sietämättömän ylpeä itsestäni suorituksen  jälkeen. Se oli mieletöntä, maisemat, pelkonsa voittaminen, siellä korkeudessa oleminen – kaikki. Mieletöntä!! Ai miksi mä menin sinne kun on toi kammo? No just siks, että saisin sitä jotenkin vähän näppeihin. Mä en halua jäädä elämyksistä paitsi siks että mua pelottaa – mä harjoittelen mieluummin päin menemistä. Täysillä jos on tarve, pelkoa ja elämystä päin!!   

 Aucklandin jälkeen alkoi sitten hop on & off matkailu läpi molempien saarten. Siitä tukevampaa julistusta myöhemmin, mut sen vaan sanon että tää on silmille yks festivaali – kovin on komiaa mihin vaan silmänsä laskee enkä ole vielä likikään eteläistä saarta, jonka pitäisi kuulemani mukaan olla vielä enemmän sitä kaikkea ja vähän päälle. En ehkä voi laittaa silmiä kiinni yhtään kertaa kun oon täällä. Eilen näin maan pohjoisimman kohdan, Cape Reignan, missä Tasmanian valtameri ja Tyyni valtameri kohtaavat – maorit uskovat, että yhtymäkohdasta kuolevien sielut lähtevät toispuoleiseen. Siinä valtamerien kohtaamisessa ne sielut ensin huuhdotaan, että ne saa rauhassa ja puhtaina mennä sinne toiselle puolelle olemista. Maisemien (karamellia silmille!!) lisäksi sain väreitä, hyviä syviä väreitä myös siitä mytologiasta, uskosta henkien kulkuun täältä sinne. Se oli lohdullista, kaunista, kiinni maorien omassa maisemassa. Niin, ja maisemasta puheen ollen. Ne kaorit. Puut, jotka elää ja kasvaa sanotaan nyt vaikka 6000 vuotta. Sitte ne on sellasia älyttömän kokosia. Niin isoja ettei sitä oikein edes tajua ku on ite vaan tämmönen ihminen, joku 80 vuotta olemassa ja 168 senttiä kun seisoo selkä ihan suorana.  Huomenna teen väliin yhden yli yön risteilyn Bay of Islandin saarten lomassa (mahdollisuus nähdä delfiinejä!! Delfiinejä!!!) ja sitten alkaa laskeutuminen etelään päin. Oon jo nyt melko varma että Uusi-Seelanti lunastaa sen mikä on niin monesta suusta kuultu – että se on yks hienoimmista maista verraten joka paikkaan.