Yli (aivoissa olevien) esteitten

On vähä kiirettä pitäny vähä. Uusi-Seelanti on pitänyt aktiivisena ja teemalla kohti kaikkia pelkoja on jatkettu siitä pitäen kun se kerran Aucklandin Skytowerissa alkoi. Enemmistökauhuista (korkeet paikat, hevoset ja hämähäkit) on nyt kohdattu korkeet paikat monesti ja hevoset eilen. Kävin ratsastamassa. Kyllä. Nousin hevosen selkään, ratsastelin sillä ylös vuoren rinnettä ja alas toiselta puolelta ja jonkun noin kaheksan minuuttia jopa nautin siitä vähän. Muuten olin aika jäykkä pelkopötkylä – mutta sitten tässä on just se että pelot ruttuun ja roskikseen! Että jos joku vois fiksaa mulle jonkun terraarion täynnä hämähäkkejä niin mä voisin seuraavaks paijata vähän niitä ja sit mä oisin kohtuullisen ehjä tän kauhugallerian osalta. Näitten hauskojen harrasteitten lisäksi mä kävin vähän kiiltomatoluolissa sekoilemassa (vaijerien varassa alas vuorenseiniä, myös vesiputouksen läpi, kiipeilyä yli esteitten ja ylös pitkin kallioita, ahtaitten kolojen läpi änkeytymistä ynnä muuta hupia) ja laskin kumiveneellä 7 metrisen vesiputouksen enkä viskoutunut yli laidan. Sitten on veneilty, kajakoitu (se oli parhaasta parasta yöllä, pilkkopimeessä, todella kirkkaan tähtitaivaan alla – niitä sellasia pakahtumishetkiä, kyyneleet silmissä ja koko itsen ympärillä lempeä puristus, se sellainen tunne mitä ei tule unohtamaan), uitu, kävelty, kiivetty lukemattomia mäkiä ja vähän ehditty myös ihan vaan hengaamaan. Joitain uusia tuttavuuksiakin on syntynyt vaikka mun sosiaalinen geeni on ollut vähän unessa muutaman päivän. Siihen palattakoon toisessa postauksessa, ehkä.

Nää näitten Maisemat (totisesti isolla M:llä). En lakkaa hämmästymästä. Kaikki on isompaa, vihreämpää, mahtavampaa, jyrkempää, huimempaa, paksumpaa, rehevämpää, syvempää – sanat ei nyt tee tälle asialle oikeutta – kaikkea vaan on jotenki enemmän. Enemmän mitä osaa odottaa, jatkuvasti. Se on sellanen maisemaähky, jos ois vielä filmikamera niin filmi loppuis koko ajan ja tietenkään mikään valokuva ei vangitse tätä oikein. Ja edelleen – en ole lähelläkään eteläistä saarta, missä alkaa sitten se ns. varsinainen maisemallinen ilotulitus. Huh. Hengästyttää. Se on kreisi tunne, kun on vähän niinku että en tänään jaksa mennä tonne vesiputoukselle ku oon just nähny niitä jotain viis – että ei se varmaan oo niin hieno. Tai oishan se, mutta kun ei silmiin tunnu mahtuvan tämä kaikki niin välillä on pakko pitää vähän taukoa. Tänään oli tarkotus kävellä yks maailman kuuluisimmista kävelyistä, Tongarino crossing, mutta valitettavasti ei päästy tekemään sitä koska hirmuinen tuuli ja sade. Harmittaa vähän, mitä nyt kuvista näkee niin se vasta ois ollut… Toki kuus-seittemän tuntia kävelyä, mutta taatusti sen arvosta. Täytyy vissiin tulla tänne takasin tekemään se joskus kun ei nyt pysty.  Huomenna mennään Wellingtoniin, muutama yö city-elämää on tähän väliin oikein hyvä. En oo ehkä ihan täysin sopeutunut tohon elämään linja-autolaumassa – vaikka toki täytyy todeta että bussin kyydissä pääsee paikkoihin mihin ei muuten tietäisi ees haluta päästä. Kaks viime yötä oltiin esimerkiksi Blue Duck lodgessa keskellä ei mitään, oli vallan huikeeta. Siellä on projektina elvyttää sinisten sorsien populaatio, jotta laji ei kuole sukupuuttoon – ja sen sorttisista asioista minä kyllä kovasti tykkään. Samana päivänä kun me tultiin Blue Duckiin, oli siellä nähty kevään ensimmäiset tipuset – kolme kappaletta uusia sinisiä sorsia ja kaikki oli haltioissaan. Nyt on sitten kaikilla peukut tanakasti pystyssä että ne selviytyvät ja kanta sitä myöten vahvistuu. Oishan se nyt parasta, että sukupuutto ei tulis niitten niskaan.     Mulla on noin kaks viikkoa edessä tätä maata. Sen aikana tulee tapahtumaan yks kansallispuisto, yks vuono, kaupunkivisiittejä, uimista delfiinien kanssa, yks jäätikkö ja toivottavasti vielä sitä sellasta itsensä voittamista sillä lailla, että ei tarttis jatkossa sitten olla enää sitä mieltä että on omien aivojensa vanki – sitten sitä vaan voi tehdä ihan mitä huvittaa. Sepä se vasta on!!