Mulla on niin kamalan kylmä ilman sua. Eli pateettinen kirjoitus ikävästä.

Olen surumielinen tänään. Se on omituinen tunne kun olen taas tollasen satasävyäsinisen meren ääressä ja siinä sellasessa täysin rytmittömässä päivänkulussa, missä lähinnä pyrkii minimoimaan hikoilun ja maksimoimaan suloisen ja luvallisen ei-tartte-tehdä-mitään tunnelman. Kun on niin kuumia päiviä että pelkästään hengittäminen on vähän sellanen askare. Riittää, kun istuu erilaisissa rantabaareissa, tilaa smoothien, lombok-kahvin tai kylmän kaljan, antaa tuntien kulua merta tuijotellessa tai lukee kirjaa. Se on just sitä mitä tarvitsin, just sitä mitä halusin ja täysin nappivalinta mua yhä tukkivan flunssan hoitoon. Silti mussa on koko ajan vähän latistunut tunne, surumieli joka alkoi mun toisena Gili Air päivänä eikä sen koommin oo oikein päästänyt otteestaan. Ei, se ei ole maailmoja kaatavan suurta eikä mikään tietenkään ole pilalla, mut se on koko ajan tuossa, näkyy ja tuntuu. Katselin ja kuulostelin sitä eilen pitkään ja nimesin sen ikäväksi – monenlaisesti ilmentyväksi ikäväksi, joka kietoi mut omakseen heti, kun aloin olemaan taas itsekseni ja rauhassa, vailla laumaa ihmisiä ja koko ajan tekemistä. Se sai tilan tulla nyt – eikä se ole mikään yllätys, tiesin tän tapahtuvan. Tiedän että se tulee tapahtumaan uudelleen, monta kertaa, ehkä vähän uusin tavoin.  

Ikävällä on niin monta tapaa ilmaantua. Mä näen kaksoisolentoja, omia ihmisiäni paikallisina versioina tai toisissa turreissa, ihmisiä jotka näyttää samalta tai jotenkin muuten on samanlaisesti kuin mun tyypit. Kaksoisolennot saa kaipaamaan, ihmiset jää viipyilemään ajatuksiin, sitten sitä vilahtaa facebookkiin pläräämään tyyppien profiileja ja kuvia, huomaa että on missannut jonkun ehkä tärkeänkin päivityksen, kiroaa hintsusti tyrkyllä olevaa internettiä (vaikka siis elämä osittaisessa offlinessa on oikeasti ihan mahtavaa!!!) ja haluaa heti soittaa skypellä jollekin. Mutta sitten on se aikaero ja jaaha ne kaikki nukkuu ja mä olen vaan tässä nyt pienen hetken tän linjan päässä ja kun ne huomenna herää mä en tiedä missä mä olen enkä sitten enää voi soittaa ja taas pitää säätää että oltais yhtä aikaa sekä hereillä että internetissä.  

Jonkunlainen pieni ikävä on koko ajan mussa. Se on sellanen tunne siitä, että olen kaukana mun peruskaikesta, koen tätä kaikkea itsekseni ja kaikki muut kokee muualla muuta. Se ei ole huono tunne, enemmänkin se on tieto siitä että niin on, joskus vähän kaihoinen ja joskus sellainen… toteava. Se on voimakas silloin, kun kotona tapahtuu tärkeitä – vaikka nyt sellasta että siellä ihmiset muuttuu vanhemmiksi, niillä on yhtäkkiä joku minityyppi kotona, jonka mä tapaan vasta huhtikuussa. Tai joltain tutkitaan jotain terveydessä, joku menettää jotain, joku saa uuden työpaikan, tuolla rakennetaan uutta kotia, joku menee suosikkistanduppiin, tuo tuolla menestyy telkkarissa, ai tollanen ensi-ilta, mäkin haluan pikkujouluihin, nuo tuolla on jossain missä itekin olisin jos olisin kotona. Joka paikassa pitäs olla eikä kuitenkaan missään muualla kuin täällä ja tässä kohdassa mun elämää. Sitten on ne hetket, kun jonkun puute juuri tästä ja nyt aiheuttaa sellasen järkälemäisen kouraisun, niinkuin koko sisin kierrettäis jonkun terävän ympärille. Kurkkuun nousee mandariinin kokoinen pala ja on vaikea hengittää – ja juuri sitä pitää tehdä että se sulais pikkuhiljaa pois. Sulais ainakin pienemmäksi se kouristus, se ikävä, se tunne että ostan lentolipun kotiin NYT että saan olla sen jonkun kanssa eikä yksin. Eikä se liity siihen yksin olemiseen vaan siihen ihmiseen jota siinä hetkessä ikävöi. Siihen, että meidän molempien senhetkisyydessä on kolo mihin sopii vain se toinen, missä molemmat ovat sellasta ainutta, mitä kukaan muu ei voi olla. Ja niin, on tietenkin – paljonkin –  niitä hetkiä, kun joku juttu vaan olis potenssiin kaks kun sen jakais jonkun kanssa. Ei tarttis edes niin jutella, kun siinä vaan olis joku siinä samassa hetkessä. Monia on myös sellaset hetket, kun huomaa ajattelevansa, miten joku oma tykkäis just tosta: Haha, toi naurattais Kuosmistoa! Voi Selma rakastais noita simpukoita! Toi olis Marian riippumatolle täydellinen kohta! Noissa aalloissa Janne varmaan surffais. Urho hyppäis tohon altaaseen isolla pärskyllä! Malliston kaa voitais istua tässä terassilla seittemän tuntia putkeen. Virpi ois ottanut täällä joka päivä full body massagen kahdesti. Saima ihastuis noihin kilpikonniin!! Heli ei sais tosta merestä tai tuulesta tarpeekseen ikinä – ja niin edelleen, niin monien kanssa saa näissä tilanteissa olla. Mun kokemuksissa on mukana koko mun heimo. Se on onnellista, vaikka sit sitä sielua taas puristaa se kaipuu. 

Oma irrallisuus ja rutiinittomuus on yhä edelleen mieluisaa, mut jotain tavallisuudesta kaipaan. Sitä, että tähän aikaan vuodesta olis kotona joka ilta paljon kynttilöitä. Tapais ihmisiä glögeillä ja toivottais hyvää joulua. Jännittäis vähän millanen serkunpojan ensimmäinen joulupukillinen joulu mahtaa olla. Tekis vähän isomman joulusiivon ja askartelis öisin. Juu, mä kaipaan joulunaikaa. Siks onkin maailman suurin onni että saan pianpianpian luokseni yhden ihan kaikista tärkeimmistä tyypeistäni, olemaan mun kaa sekä joulun että kuus (6!!!!) viikkoa siitä eespäin. Tänään meidän kohtaamiseen on kymmenen päivää aikaa – kyllä, tietenkin lasken päiviä. Se on mun lohtuajatus, kun tässä ikävässä on nyt tätä pitelemistä.