Turhautunut turisti ja suurkaupungin lumo

Vietnam on pidellyt mua melkein viikon. Se on ollut hyvä, mut hiukan turhauttava melkein viikko. On katsokaas niin, että nämä Vietnamin ihmiset vaihtavat vuotta vasta nyt ylihuomisesta alkaen ja se on laittanut mun suunnitelmat (ne vähät mitä ehdin punoa ennen tänne tulemista) uusiks toistuvasti däng! Ja tuosta taas uudestaan däng! Eniten tää vaikuttaa liikennöintiin ja sellaseen optimaalisen tehokkaaseen reittisuunnitteluun (Että oikein optimaaliseen? Mulla? Hahhahahahahaa!!), koska kaikki vehkeet on täynnä TET (se on se uusi vuosi) -lomille kotiseuduillensa menevää porukkaa. Mun haaveissa oli matkustaa junalla melkein halki koko tän maan, pysähtyä muutaman kerran eniten kiinnostavilla seuduilla ja ihailla loppuaika kuulemani mukaan varsin kaunista maata sen junan ikkunoista. Nukkua aika monet yöt siellä junassa ja päästä perille aina aamulla. Noh, seuraava juna vapaalla paikalla minne tahansa paikkaan ja mihin tahansa luokkaan (kova tai pehmeä istuma- tai nukkumapaikka) liikennöi 18.2. Mä olen silloin  jatkanut matkaani seuraavaan etappiin eli moi sit vaan sulle mahtava junamatkailusuunnitelma. Mennään sitte bussilla, onhan niitä sleeping-bussejakin ja se on melkein yhtä nopeeta ja ihan samoihin paikkoihin pääsee. Paitsi että ei ihan pääse sit kuitenkaan, ainakaan just silloin ku olis oikeesti halunnut (syy sama – TET!) mikä tekee kupruja matkan etenemiseen ja se aiheuttaa sellasta en oikeastaan halunnut viettää enää tätä päivää täällä -tyyppistä turhaumaa mussa. Enkä mä varsinaisesti riemusta kilju silloinkaan, kun ainut vapaa paikka yöbussiin on se istumapaikka, mistä tietää että nukkuminen edeltävän penkin selkänoja sylissä ja jalat solmussa sen penkin alla jää vähä ohueks siinä väkisinkin (mistä pääsemmekin siihen, että äänikirjat keksinyt henkilö on nero ja sille pitäs antaa joku palkinto – ei o parempaa tapaa viettää valvottuja öitä bussissa ku kuunnella dekkaria luureista!!). Ai miks on sit niin kiire liikkua just oikeella hetkellä eteenpäin? No siks, että on alkanut aika voimallisesti tuntua se, että ei sitä aikaa sit lopulta kuitenkaan ole jäljellä enää niin paljon. Ainakaan suhteessa niihin maihin jotka haluaa vielä kokea sillä lailla ehdottomasti, ettei se täysin ajaton lorvailu enää oo ihan mahollista. On pakko tehdä enemmän valintoja siitä miten päivänsä käyttää. 

Muutoin Vietnam on erittäin viehko ja jotenki sellanen hauska! Filippiinien saaristorauhan jälkeinen tärähtäminen Saigonin (tai Ho Chi Minhin, kumpaa koulukuntaa kukin on) pärisevään suurkaupunkimenoon oli vähän raju (niin ja olin mä aika kyyneleetsilmissä/palakurkussa/tuutakasinmunkaa siinä parit päivät kun Cebun lentokentällä piti alkaa olemaan taas itsenäinen), mutta voi että kun mä pääsin sisään siihen charmiin ja jatkuvaan hulinaan – pidin ihan valtavasti! Siitäki huolimatta, että mopojen alle jääminen oli lähellä aika monta kertaa (mä EN voi käsittää miten paljon niitä mopoja on. Joka paikassa. Koko ajan. Kaikki ajaa mopoilla paitsi ne jotka koittaa päästä jalan tien yli – suurjännittävää aina vaiks olis liikennevalotkin). Saigon on aivan täydellinen mun lempiharrastukselleni: kuljeskele, eksy vähän, istu alas, katsele ihmisiä, tarkkaile mitä ympärillä tapahtuu, paina yksityiskohtia mieleen, ole olemassa ihan hitaasti. Saigonin kadut on täynnä pieniä ruokapaikkoja ja pop-up henkisiä kahviloita – tyypit istuu lastenkokosilla jakkaroilla lastenkokosten pöytien ääreen ja tilaa sen täyteen syötävää. Illan päätteeks kerätään muovijakkarat ja muut ravintolavehkeet kasaan ja pistetään katukeittiö pystyyn taas huomenna jos huvittaa. Loistokonsepti (vaiks en mä tietenkä ihan luontevasti mahdu niihin miniatyyrikalusteisiin olemaan, hiukan kömpelöksi sanoisin sitä asettautumista siihen) ja sellasta kohta pyörryn ku on niin hyvää ruokaa. Ja sitä hidasta kahvia päälle. Lähestyvä uusivuosi toi kaupunkiin vielä sellasen ekstran juhlallisuuskulman, kun kaikkialla julistettiin alkavaa Apinan vuotta isoilla julisteilla, paikat oli täynnä koristeita ja kaikissa puistoissa myytiin läjäpäin kukkia, bonsai-puita, hedelmäpuita, kukka-asetelmia, kaktuksia – NIIN kaunista! Jengi niitä kävi sieltä sit ostelemassa ja vei mopojen kyydissä kotiin, se vaan mua joka kerta naurattaa kun näkee näitä tyyppejä jotka kuljettaa skootterilla jotain sitruunapuuta eikä oo siit moksiskaan. Vaikka kyydissä ois jo vaimo. Ja vauva. Ja koira. Ja se aiemmin mainittu katukeittiövarustus. Ihmiset on aasialaiseen tyyliin pikkuruisia, hirveen vilkkaita ja toisaalta täysin kyvykkäitä ottamaan tirsoja mitä yllättävimmissä paikoissa ja ne puhuu nopeesti ja korkealla nuotilla – ja käsillään. Ihanimpia on vanhukset, ne valkotukkaiset ja hampaattomat seniorityypit jotka on mukana katuhulinassa ihan niinku kaikki muutkin, tekee monesti vielä hommia nuorisoa nopeemmin ja hymyilee yleensä vastaan kun niille hymyilee ekana. Ilman niitä hampaita.  Kaikenkaikkiaan mä olen aika yllättynyt siitä, miten paljon Saigon mua alkoi viehättämään visiittini aikana. Mä olen näitten suurten kaupunkien kanssa perinteisesti ollut hiukan huono, ei ihan vähiten siks että mulla on äärimmäisen pitkälle kehittynyt kyky eksyä simppelimmässäkin ruutukaavassa, saati sitten kun ympärillä on yheksän miljoonan asukkaan ja vinojen katujen hässäkkä. (Saigonissa eksyin muuten vain neljästi ja päädyin aina kuitenkin ennemmin tai myöhemmin perille. Onni että minuuttiaikatauluja ei ole. Ja että tykkään kävelystä.) 

Sitten on se Vietnamin sodan muistamiseksi perustettu War remnants museum, joka on ihan pakkokäydä-kohde kelle vaan joka kaupunkiin menee. Silti, vaikka se itkettää, saa voimaan tosi huonosti ja ihmisrodun piinaava julmuus seuraamuksineen menee siellä aika voimalla ihon alle. Vietnamin sota loppui samana vuonna kun mä olen syntynyt, ja vaikka oonhan mä tietysti jo vähän vanha mut se on kuitenkin niin hetki sitten. Tää oli mun toinen sotaa koskeva museokokemukseni sapatin aikana, ensimmäinen oli Wellingtonin Te Papassa ollut Galigula-näyttely. Molemmista jäi jälki ja sellanen monta tuntia kestänyt hiljainen, voimaton olo. Tokihan turistille on Saigonissa paljon muutakin nähtävää, mutta jotenkin toi sotamuseo on ihan kaikista tärkein. Se pistää ajattelemaan – kaiken sen hirviömäisyyden lisäksi – myös yhä Vietnamissa vallitsevaa pohjoisen ja etelän jakautuneisuutta, kommunismia (tukevasti on kuvasto esillä punalippuineen & sirppeineen ja vasaroineen), propagandaa ja sen kaikenlaisia ilmiöitä. Vaikka nyt sitä, että Saigon on sekä Saigon että Ho Chi Minh – yks varsin poliittisesti latautunut matkaopas kertoi jälkimmäisen olevan pelkkää kommunistien propagandaa ja kaikki oikeet tyypit tuntee kaupungin vain Saigonina.   

Saigonin jälkeen mä tulin pariksi yöksi Nha Trangiin. Ei ollu alunperin tarkotus, mutta kun ne liput niihin vehkeisiin… Tää on pieni ja ihan söötti merenrantakaupunki, jonka vetonaula on kilometrejä jatkuva biitsi. Rantaa riittää mut varsinaiseen rantalomailuun tää on siitä vähän kehno, että tässä ei oikein ollenkaan pysty uimaan – lyö niin isot aallot et ennemmin noissa surffais ku uiskentelis. Tiiä sitte onko toisenlaisissa keleissä tyynempi meininki, mulle on osunut tuulisia päiviä.  Merenrannassa mä istun nytkin tätä kirjottamassa, nautin  kun tuuli mua huuhtelee ja toi lätäkkö vieressä möykkää. Hieno ääni. Aina niin hieno ääni.  

PS: Tein Saigonista turistiretken Mekong-joelle. Se oli älyttömän hieno.