Hiekkaa laiskan mopoilijan korvassa

Oi siunattu laiskuus miten sitä niin helposti solahtaa mitääntekemättömyyden auvoisuuteen kun siihen on taas ollut (pitkästä aikaa, siltä tuntuu) mahdollisuus! Tällä kertaa puitteet siihen pisti pystyyn Kep – mitä uneliain ja siten ihan ultimaattisen ihana pikkuinen kylä tässä Siaminlahden rantamilla. Kylä on rakentunut Kepin kansallispuiston ympärille, päätä pienesti kääntämällä näkyy uhkea ja iso pusikko, jonne vois mennä kävelyllekin jos ei olis niin laiska kuuma. Kuin pisteenä joutilaisuus-iin päälle löytyi majoitukseksi Casa Kep, jonka bungalowin terassille saa viritettyä riippumaton kuin rakenteet olis täsmänä sitä varten tehty. Siinä sitä sit voi pötkötellä, katella ympäröivää puutarhaa, kuunnella kun linnut laulaa ja lorvailla kertakaikkiaan. Jos siis kyllästyy makoilemaan siellä pikkuisella biitsillä, missä paikalliset ja turismot nauttii rantaelämöinnistä sujuvasti rinta rinnan ja missä suurin harmi on se että tuuli pöllyttää hiekkaa ja se menee turistia korvaan.  

Kepissä ei ole mitään tekemistä – mikä jotenkin luvallistaa loputtoman pyöriskelyn hitaassa täyslaiskuudessa. Paikallinen ykkösnähtävyys on rapumarkkinat ja niitä ympäröivät mereneläviin menunsa keskittäneet ravintolat. Maistettiin rapua viherpippurikastikkeessa, tajunnat eivät räjähdelleet vaikka rapu noin perinteisesti on yks lempiherkku – vaan tokihan se oli hyvä maistaa kun se kerran on paikallinen erikoisuus, seutu kun tunnetaan pippureistaan ja ravuistaan. Sitä pippurin kasvattamista käytiin katsomassa Sothysin luomupippurifarmilla, mahottomasti sitä oppii yllättävistä asioista kun on täällä maailmassa niiden äärellä. Niinkuin vaikka siitä, miten keskeinen osa sitruunaruoholla on luonnonmukaisessa lannoituksessa tai miten mustista pippureista tulee valkoisia (no uittamalla niitä vedessä tietenki!).  

Laiskoina päivinä on aina enemmän tilaa lukemiselle, näkemiselle, kuuntelemiselle, ajattelulle. Se oli tänne tullessa jotenkin erityistervetullutta Phnom Pehnin suurkaupunkikaaoksenjapölynjaliikaameteliäjaliikaakaikkeajasitmätaaseksyn jälkeen. Kolme yötä siellä ennen Kepiä tekivät mut levottomaksi, vähän huonotuuliseksi ja kotikaipuussa kieriskeleväksi – suurkaupungit ja mä ei olla oikein hyviä yhdessä. (Paitsi Saigonin kanssa ollaan. Se on se säännön vahvistava poikkeus).  

Dominoefektinä siitä, että olo suurkaupungissa ei ole luontevasti hyvä, en keskittynyt Phnom Pehnin antimiin oikein mitenkään muutoin, kuin käymällä ahdistumassa punaisten khmeerien saavutuksista kansanmurhan näyttämöillä Tuol Sleng -museossa ja Killing fieldsillä. Mieli ei taivu ymmärtämään sitä, että viidennes maan kansasta on murhattu noina vuosina (1975-1979) varsin väkivaltaisin ja kuvottavin tavoin – eikä kyyneleet mitenkään pysy kanavissaan kun Killing Fieldsillä seisoo hiljaa joukkohautojen ääressä tai niillä paikoilla missä kaikki se  vastenmielinen kiduttaminen on tapahtunut. Aikuisten, lasten, miesten ja naisten – se sokea vääryys ei säästänyt ketään. Ja taas – se tulee niin lähelle, kun itse on syntynyt sinä vuonna kun Pol Pot punaisine khmeereineen on noussut valtaan. Jokainen vastaan tullut mun ikäiseni tai vanhempi ihminen tulee vastaan kantaen tätä traumaa. Myöhemminkin syntyneet tietenkin, mutta nämä aivan erityisesti. Miten sen kanssa selviää? Jokainen kohtaaminen paikallisten kanssa on tämän kokemuksen jälkeen ollut jotenkin erityinen. Lämpimiä, hymyileviä, vastaanottavaisia ovat nämä ihmiset olleet, tehneet turistin olon tervetulleeksi vaikka se ei suurkaupungeista niin piittaa, tai vaikka se itse on niin kermaperseonnekas, että voi täällä lorvia vapaana tänkaltaisesta historian painosta.

Lorvia niin ja opetella ajamaan mopolla! Se olikin tän ”nyt haluan olla vaan” asettumisen keskellä aivan superlatiivikokemus, joka sai mut haaveilemaan skootterin ostamisesta. Mopoilu on siis mahtavaa ja vapaata ja tyylikästä! Varsinkin kun sen ekakerran sai jakaa erään maailmankansalaisen seurassa – kohtaaminen ja muutaman matkapäivän jakaminen nykyisellään Englantiin asettuneen Millan kanssa oli just nappiin. Niin, ne kahdet silmät ja korvat ja auringossa kuumenevat ihot (saattaa olla että jompikumpi meistä ihan vähän poltti itsensä), ihan erityisesti ne mopon kaasun ja jarrun suhdetta harjoitelleet kädet, ja se toimettomuudessa oleminen. Sekin on jakamista vaikka juuri mitään ei tapahdu (paitsi tietenki se mopoilu!!). Kiitos seurasta Milla ja terveisiä Vietnamiin! Mä menen nyt myöhäisille päiväunille, että jaksan sitten taas nukkua ainakin yheksän tunnin yöunet – se jos joku olis ihan paras tuliainen täältä, että kotonakin tajuais aina muhevasti nukkua.