Maailman hansikkaat on silkkiä

Turisti lipesi eilen nurin. Kävi niin, että olin siinä vähän käveleskelemässä Saladanissa etsimässä yhtä hyväksi kehuttua sukelluspuotia ja oli jotenki sellanen kevyt ja huoleton olo ja askel – olin näet ajellut siinä ensin vähän maailman vaaleanpunaisinta mopoa ja sitten löytänyt viihtyisän kahvilan ja juonut siellä oikein hyvää kahvia sillälailla hyvin syvästi  nautiskellen. Katse oli tietenki kaikkialla muualla kuin siinä kadussa mitä pitkin mä siinä köpöttelin – kuka sitä nyt askeleisiinsa keskittyy kun on vähän hei sitä muutakin ihmettelemistä siinä! Kaikki nämä asiat kun ottaa huomioon, niin ei kai se sitten ihan ihme ole (tai on se), että kun siinä kadussa on pieni speed bump niin siihen osuu ja pyllähtää kipeästi isovarpaan ja polven kautta nurin, vesipullo kädestä lentää yhtä toista turistia suoraan sääreen ja paikalle säntää mahtavia paikallisia nostamaan mua ylös ja kyselemään että oonko kunnossa. Joo oon mä, ylpeys tässä on nyrjähtänyt pahiten, kaikki on hyvin mutta minäpä nilkutan tästä tuonne apteekkiin kun näyttää tosta varpaasta tulevan aika paljon verta. Ei siinä oikeasti ollut mitään hätää, pistin varpaaseen tupon ja pesin polven naarmuista pahimmat katupölyt ja löysin sen sukelluspuodin ja pääsen sukeltamaan huomenna. 

Tää kompurointi ja kehosta löytyvät mustelmat (no niitä on vähän muuallakin kuin siinä polvessa, mhhmmmh) – sai mut sitten ajattelemaan sitä, miten älyttömän vähän mitään vastoinkäymisiä tällä reissulla on ollut. Olin henkisesti varautunut enempään ja jotenkin siihen, että niissä hankaluuskohdissa on kaikista tylsintä mutta varsin kasvattavaa, että on matkassa yksin. Vaan niin on maailma mua hellästi pidellyt ja vain täysin siedettäviä vastoinkäymisiä laittanut, jos niitä nyt edes vastoinkäymisiksi voi kutsua. Oli tuo eilinen kaatuminen (vitsi muuten miten ihmeellinen on ihmisiho kun se korjaa noita naarmuja!!) ja sitä ennen olen kaatunut Ubudissa ja Saigonissa (näistä syytän liukkaan flipflopin ja ei ihan tasaisesti kunnosapidetyn katukiveyksen kombinaatiota). Phi Phillä kaaduin yksissä portaissa ja nilkka nyrjähti sillee hiukan pahasti – sitä säikähdin sen verran että otin jo selvää mistä lähin länsimainen sairaala löytyyy jos tarvitaan, mutta ei sitä tarvittu. Oon kolhinut itseäni sieltä täältä mustelmille muutamaan kertaan – niin normia että en ees muista missä ja miten. Manilassa oli liki että myöhästytään yhestä lentokoneesta koska olikin vähän monta terminaalia. Muutama vilunkimies siellä täällä on onnistunut huijaamaan palveluista enemmän hynkkyä kuin niin sanottu listahinta olis ollut. Kepissä huomasin, että mun luottokortti on skimmattu ja sellanen itselleni tunnistamaton vajaan parin tonnin katevaraus killui korttitapahtumissa. Syntyi vähän häsläkkää mutta kävi niin onnellisesti ettei se varaus koskaan purkautunut ja olin taas omien rahojeni herra. Olen eksynyt paikkoihin mutta en kertaakaan lopullisesti. Olen jäänyt jumiin paikkoihin ennakoimattomasti, mutta löytänyt niistä paikoista hyvin paljon puolia mitä lyhyemmin olemalla tuskin olisin. Mulla on ollut kerran kunnon flunssa (kuumeet ja kaikki) ja kerran sellanen naurettava pikku tuhnu. Kaks kertaa on ollut turistivatsa ja sekin vain hyvin helppona versiona ja yhden yön olen valvonut koska vatsakrampit eli luulo että nyt se kunnon turistiplörö sitten iski (ei iskenyt). Olen myöhästynyt yhdestä veneestä – ei käynyt kuinkaan koska ei ole kiirettä mihinkään ikinä. Olen kadottanut kaksi kestokassia (joo-o, kaksi) ja yhden t-paidan (ei tule ikävä). Olen ostanut yhden väärän bussilipun vahingossa, mutta lahjoitin sen eteenpäin ja kaikille tuli lopulta ihan hyvä mieli. Yks apina on varastanut mun aurinkorasvan ja ollut sitä tehdessään vähän agressiivinen. Olen jäänyt kerran vähän mopon alle, mutta niin vähän ettei sitä edes lasketa. Nestehukka oli kerran melko liki mutta vain idiootti lähtee pyöräilemään Angkor Watiin (hotellilta n. puoli tuntia hiljakseen polkien) ilman pisaraakaan vettä 32 asteen kirkkaassa auringonpaisteessa. Reissun loppua kohden oon ollut välillä vähän uneton ja työt ajatuksissa, mutta toisaalta olen tän matkan aikana nukkunut paremmin kuin aikoihin kotona. Thaimaan aurinko poltti mun alahuulen (no kuka laittaa aurinkorasvaa huuliin hei??) mutta muuten palovammoja on ollut vähän (rasvaa ja varjoa! Rasvaa ja varjoa!!) Ai niin ja kaikkihan alkoi jo silloin muinoin Helsinki-Vantaalla, kun siitä välilaskuAustraliaan tarvittavasta ESTA-hakemuksesta oli siitä lopusta jäänyt se yksi enter painamatta ja viisumia mennä välilaskemaan Sydneyyn ei siis ollut. Onneks atk on nopeeta ja siihenkin koneeseen hienosti ehti kyytiin.    

Että kiitos maailma ja sun paikat. Kiltisti olet mua pitänyt ja antanut ihan vaan keskittyä siihen, että elää, kokee, ihmettelee. Niin ja onhan toi mun koominen kaatuilu aina tuottanut hupia kanssaihmisille – joka kerta joku on saanut lihavat naurut (mutta on ne ensin varmistanut että mä oon kunnossa. Paitsi Saigonissa missä se ukko vaan nauroi.).