Kun oleilee tosi paljon kentillä ja koneissa, pääsee lopulta etappiin 1

Ai miksi blogin nimi on Hiljaisen pojan matkalaulu?

No, pienenä minuna tykkäsin matkustaa arjesta omaan, silloin toistuvasti metsän muotoiseen mielen maailmaani. Se oli onnellinen vaikka tietysti vähän sulkeutunut tila – oma, itselle sopiva, täysin turvallinen ja täynnä hyviä kohtaamisia (no oravien ja jänisten kanssa tietysti!). Lauloin näistä reissuista hiljaa mutta suuta pontevasti liikutellen ”Hiljaisen pojan laulua” (minkä nimen keksin itse senkin). Nyt tässä maailmalle lähtemisessä on vähän sama fiilis – nyt lähden ulos arjestani, omaan tilaan, itselle sopivalla tavalla – ja laulan siitä tätä matkalaulua.

 Matkalaulussa on menossa viimeinen lento Kuala Lumpurista Sydneyyn, lentokoneen ilma on kuivaa ja ohutta ja mun vieressä istuu ehkä Crocodile Dundee. Ainakin setä näyttää ihan siltä, oon tässä lennon aikana (tähän asti 6,5 tuntia) katsellut häntä paljon, hän saattaa olla ohuesti kiusaantunut. Nenä on tukossa, aivastuttaa, Amsterdamin (3 tuntia) ja Kuala Lumpurin (12 tuntia) kautta tehty lentely on pullistanut jalat lentosukista huolimatta ja väsymys kiristää mua silmistä. Tähän asti eniten reissunaiselta tuntui heti Helsinki-Vantaalla, kun kävi ilmi ettei mun Australian ESTA-hakemus ollutkaan ihan kunnossa (se viimeinenkin submit-nappula on kuulkaa ihan tärkeä muistaa painaa tai voi käydä pikku hupsis!) ja Kuala Lumpurissa, kun antauduin juttusille paikallisen turvatarkastajan kanssa kun molemmat pestiin hampaita naisten vessassa – muutenhan sitä on toistaseksi ollut tässä kenttien ja koneiden kapselissa missä mikään ei oo oikein totta. Kaks tuntia ja perillä, yli yön uni ja taas koneeseen. Se lentää Fidzille eikä matka kestä kuin 3,5 tuntia. Sitten alkaa se joku sellainen miksi tää alkutaival ei kaikesta huolimatta oo sittenkään ollenkaan sietämätön. Seikkailu, kokemuksiin törmäily, maailman ihmetteleminen omin silmin. En käsitä!! On ihan kreisin hienoa olla se, joka loikkaa arjestaan hypyn, jota ei vielä hetki sitten olisi uskonut todeksi, mahdolliseksi tai ehkä edes ihan oikeasti haaveekseen. Vaikka olihan se siinä, se hiljainen ääni jossain ohimon seutuvilla, väliin kuiskimassa ja väliin karjumassa että ”OOOOH se ois mahtavaa!” Ois mahtavaa pitää tauko töistä, mennä reppu selässä maailmaan, uskaltaa olla se joka lähtee yksin ja kokee jotain mitä ei koskaan ennen! Ois ois ja nyt sitten olen se, joka loikkaa!  Kirjoitan tänne muistiin välähdyksiä loikan varrelta, hetkiä paikkoja, kohtaamisia. Ajoittain se voi olla sanoja siitäkin, mitä itsestään matkalla oivaltaa ja ehkä jopa että miksi. Aion myös raportoida jokaisen kerran jolloin eksyin ja varsinkin ne, kun en eksynyt yhtään – silloin tiedän ainaki yhden ystävän kotona, joka on musta hyvin ylpeä (terveisiä!).  Hyvää yötä Sydneystä!