Matkailuminä on eri minä. Vai onko?

Eilen sitä oli kuukausi jäljellä. Kuukausi rytmitöntä, viikonpäivätöntä, velvollisuudetonta vapaudessa lorvailua, missä saa aina valita sen mikä on kivaa. Ihmeellistä itsensä puhkihemmottelua nimenomaan siinä merkityksessä, että saa katella maailman erilaisia nurkkia pakottomasti, innostua ja jättää väliin ihan sen mukaan miltä tuntuu. On omituista, että viisi kuukautta näin on jo ollut. On omituisempaa, että enää se yksi kuukausi on jäljellä. Ajasta, joka on ollut pidempi ku mikään jakso ikinä ja samalla tuntuu menneen ennustamattomalla tavalla nopeasti. Viiteen kuukauteen mahtui kahdeksan maata ja vikaan kuukauteen vielä se yhdeksäs. Liian lyhyitä ja melkein riittäviä vierailuita, missään ei tuntunut siltä että nyt riittää ja monesti siltä että kesken jäi. Maailma on ollut kiltti ja pidellyt mua silkkisin hansikkain, vaikka ei kaikki päivät oo mun lempipäiviä ja huikeinta ikinä mitään kokemuksia täynnä olleetkaan. 

Tässä mä nyt sitten istun viimeisen kuukauden ekassa saaressa, rantabaarissa, varpaat valkosessa hiekassa ja toi voimallinen meri onneks kovaäänisempänä kuin rantabaarin imelä soittolista. Jotain tästä tunnelmasta osasin lähtiessä haaveilla, osuu aika hyvin päässä keikkuneisiin ajatuksiin silloin lähtöä valmistellessa, niinä öinä kun oli vähän vaikea jännitykseltä saada unta. Sen uskallan sanoa jo nyt, että tää matka on ollut täysosuma sen haaveen toteuttamisessa, joka sai hennon äänen yhtenä uudenvuodenyönä, silloin kun 2015 vasta oli ujosti startannut. Täysosuma. Ei ihan vähiten siks, että mä tiedän nyt niin paljon enemmän itsestäni ylipäätään ja erityisesti noin turistihahmona – tyyppinä joka on tosipaljon tykännyt joistain matkailun ilmiöistä ja toisista sitten ei niinkään.  

On kirkastunut entisestään, että mä olen matkailutyyppinä (ehkä muutenkin) vähän sellanen ajautuja. Oli varmaan ihan hyvä itselleen luvata matkan alkaessa, että ei aio suunnitella juurikaan – olisin kuitenki ajautunu ne suunnitelmat jotenkin vinoon. Mun kohdalla se on enemmän niin, että asiat (ja paikat ja kylät ja kaupungit ja ihmiset ja tilanteet ja autot ja bussit ja junat) vaan tapahtuu. Joku ylätason suuntaviiva kai aina on, mutta siitä eteenpäin – ajautumista.  Siinä on sitte tietenkin puolia: huonoja kuten Vietnamissa kun kaikki jäi kesken koska en miettinyt etukäteen. Hyviä kuten ajautuessani valitsemaan pyöräilyn keinoksi päästä Siem Reapista Angkor Watille, vain siten saattoi huomata miten suurta rauhaa ja henkisyyttä se koko alue henki jo kolme kilometria ennen ensimmäistäkään temppelin rauniota. Tiedättekö, vanhaa metsää, ihmeellistä hyvää hiljaisuutta, ystävällistä ikiaikaista … jotain. Oon tätä ajautumista mietiskellyt useita kertoja etenkin silloin, kun oon joutunut vähän (tai paljon) eksyksiin jossain kaupunkien kaduilla ja sitä myöten nähnyt aina jotain mitä en olis jos ois pysynyt siinä kartalla.  Niin, ja ajautunut toinen toistaan sulosempiin kahviloihin tuijottelemaan ohikäveleviä häpeilemättä, ai että mä rakastan sitä! 

Ajautumisen rinnalla on sitten se ihastelu. Paikat, tyypit, kokemukset, maisemat, tekemiset, hetket, päivät – mua on aika helppo näissä viihdyttää. En ihan hirveitä ilotulituksia tarvitse siihen, että oon syvästi otettu, ihastuksessa, ihmettelyssä. Aika pienestä syntyy se tunne, että tätä varten mä tulin tähän paikkaan vaikken tiennyt sitä tullessani. Tänne Koh Sametille tullessa siihen riitti ihan ekana laivan kapun ryppyinen hymy, kun se ohjaili sitä sinistä paattia kohti paratiisisaarta. Se kyllä tiesi olla omissa nahoissaan ja viihtyi niissä justiinsa. Riitti täydellisesti, olin ihan että ooh!  Ai niin – ja mähän olen siis myös matkailija, joka on erikoisen kiehtoutunut erilaisista veneistä. Kyllä, veneistä. Jotain erikoisvetoa niissä on.  

Sitten oon myös sellanen, että ihan aina ei vaan jaksa olla tälle maailmalle ihan kokonaan tai oikein ollenkaan auki. Ne on sellasia iltoja, kun ei jaksa lähteä illalliselle vaan syö mieluummin hotellihuoneessa pussillisen pähkinöitä, vanuaa siinä epämääräisesti sulkeutuneena ja kannustaa internet-yhteyttä olemaan sen verran tukeva, että onnistuis joku skype tai vois tuijottaa Siskonpetiä Areenasta. Ja jos se yhteys pätkii, niin voi sit iPadissa koukuttua pahasti sellaseen akvaariopeliin, missä tasohypellään ja vitsi sisustetaan (!!) sitä akvaariota hei!! Ne on sellasia päiviä, jolloin istuu minkään kokemisen sijasta mieluummin puistossa ja lukee kirjaa, vaikka siinä ympärillä olis mahdollisuuksia nähdä ja tehdä vaikka mitä. Ne on niitä hetkiä, jolloin se ikävä tulee kaikista eniten ja joku surkeus iskee aika tiukasti. Kun tietenki tuntuu siltä, että koko ajan pitäis, joka päivä olis oltava ainakin yksi sellanen kokemus, mistä sitten niitä muistoja… Mut en mä oo jaksanut aina, en oo jaksanut olla aina että wau vaan enemmänki että blääh ja yäk. Kai se on sekin, että tämä matkalla oleminen on jo pitkään ollut enempi tavallista kuin ihan ihan ihmeellistä, sekin arkistuu vaikka ei olis uskonut. Se on ollut jo jonkin hetken se tila, joka on nyt mun normaali – että kai sinne väliin sitten ne bläähit ja yäkit mahtuu. Mahtuu ne. Eikä siis puistossa istuminen ja kirjan lukeminen ole koskaan blääh, saati sitten yäk.   

Ai että sitten niin, oon myös se,  joka on plärännyt ihan liikaa erilaisia sovelluksia, missä matkalaiset antaa arvioitaan majoituksista ja ravintoloista ja retkistä ja nähtävyyksistä. Kyllä niin ihmeellisiä on ihmisten tavat hahmotella sitä, milloin vaikka se majoitus on niinku toimiva tai milloin ei. Niin monista asioista vaan voi tulla paha mieli, niinku vaikka nyt siitä että: – hotellihuoneessa oli vain yksi raamattu- rantaravintolassa meni hiekkaa kenkiin – omistaja oli liian tuttavallinen ja ihan joka aamu kysyi että miten menee – naapurihuoneessa asui muslimi- hotelli oli täyteen buukattu kun halusin yöpyä siellä- henkilökunta hymyili liikaa- henkilökunta ei hymyillyt tarpeeksi – ravintolassa oli pianomies joka kysyi yleisöltä toiveita – ravintolassa ei tiedetty että olen vegetaristi. Liikaa pläräämistä, liikaa mielipiteitä, liikaa mielipiteitä mielipiteistä – on kotiinpaluun yks parhaita puolia, että tietää missä nukkuu aina seuraavan yön. Ainakin noin yleensä tietää.  

Kaikista eniten mun matkailijaminää kuitenkin hivelee erilaiset kohtaamiset. Lyhyet, pidemmät, hetkiset tai loppuelämään vaikuttavat. Kohtaamiset on ne, jotka jää ilman valokuvia tai matkapäiväkirjaa tohon muistin kulmaan olemaan, osana minua sittenkin kun olen taas kotisalminen omassa arjessa. Ne värittää tän matkan erilaisilla sävyillä ja mä luulen että ne on tärkeempää kuin mikään muu. Paitsi ehkä sukeltamisen oppiminen, se oli kyllä aika tärkeetä.