Moi sit
Moi sit sinä kohtelias taksikuski, joka kuskasit mut keskellä yötä lentokentältä suoraan Saigonin ytimeen. Näit että olen väsynyt ja ihmeissäni ja teit mun olon turvalliseksi olemalla hiljaisesti ja silti juttelemalla koko matkan mun kanssa nätisti. Sun kaltaisia taksikuskeja pitäis olla maailman kaikki taksit täynnä.
Moi sit sinä sinnikäs mopotaksikuski joka kävelit mun perässä muutaman korttelin koska just se sun kyyti ois ollut paras mitä Saigonista irtoaa – ja hymyilit hurmaavasti vaikka mä itsepintaisesti vaan halusin kävellä.
Moi sit sinä valkotukkainen mummo puolikuun muotoisissa silmälaseissa, myit mulle Vietnamin parhaan ananaksen ilman sanaakaan yhteistä kieltä. Kaikki tapahtui vilkkaasti elehtien ja virnistellen. Me molemmat tehtiin niin.
Moi sit sinä ruokakärrynainen, joka aloit hersyvästi nauraa kun näit mun ilmeen maistaessani pyynnöstä kuivattua kalaa. Oli aika nastaa että et pakkomyynyt maistiaisen jälkeen mulle mitään.
Moi sit sinä nuorisomies (Tran 12 vuotta) Hoi Annin lemppariravintolassa, joka tulit mun pöytään juttelemaan ja kysyit olenko mä surullinen kun joudun syömään yksin. Kun sanoin että juuri siinä hetkessä en oikeastaan, sanoit että mun naama kuitenkin näyttää siltä ja halusit vaihtaa puhelinnumeroita että voin soittaa jos joskus olen surullinen yksin syödessä.
Moi sit sinä ihastuttavan laajasydäminen Mrs. Chung, joka annoit mulle oikean määrän rauhaa ja apua suhteessa, josta tuli huolehdittu olo. Lupasin suositella Do River homestayta (Hoi An) kaikille ja sen teen tässä ja aina (ja TripAdvisorissa ja Booking.comissa!). Mrs. Chung olet aarre ja halaus lähtiessä jää mun muistini uurteisiin. Olkoon kelit lämpimät ettei sun enää tarvitse toppatakissa nukkua!
Moi sit sinä ujo kahvilanpitäjämies Nha Trangin sittemmin kantapaikaksi tulleessa kahvilassa – teit koko Vietnamin parhaan jääkahvin ja pelastit mut yhtenä aamuyönä kun yöbussi tiputti mut ihmeellisen aikaisin sinne hortoilemaan ja sun kahvila oli jo auki vaikka se virallisesti aukes vasta seiskalta.
Moi sit sinä saksalaisreppumatkaaja, joka uskoit siihen ettei koti-ikävä valtaa sua koskaan. Soittelit kitaraa rantaravintolassa ja hymyilit nuoren ihmisen maailmanvalloitushymyä. Oli hyvä jutella sun kanssa siitä, mitä meistä kumpainenkin oli matkoillaan oppinut ja kertoa siitä, miten itse ikävöi kotiin ja omiensa luo. Näytit sympatiseeraavalta vaikka olit täynnä nuorta uhoa.
Moi sit Vietnam. Jäit liian monella tavalla ihan kesken ja mä olen tulossa takaisin. Jonain päivänä mä tulen takaisin. Vietä mitä mahtavin Apinan vuosi – olihan se hienonhienoa nähdä kun otit sen vastaan! 