Tässä kun on nyt kuukauden vetelehtinyt näitten oseanian ihmisten vieraana, ei oo voinut välttyä ajattelemasta millasia tyyppejä nää ihmiset täällä on ja miten ne elää. On mun viimeinen iltani näissä tunnelmissa, huomenna on lähtö Uuteen-Seelantiin ja se on sitten taas jotain ihan erilaista ja uutta. Ennen sitä kuitenkin katsaus kansoihin ja niitten meininkeihin – tai siis siihen mitä minä niistä koin tän hetkisen aikana.   

 Ekat kolme viikkoa fidzillä oli, kuten jo taisin aiemmin kirjottaakin, helppoa turismia. Iloinen bula ja leveä hymy oli vakio, palvelu ystävällistä, oli koko ajan turvallinen ja huolehdittu olo ja sellasta sileetä kokemista kaikki. Aina ei oo kuitenkaan ihan varmaa kuinka aito tai harjoiteltu se hymy on ja joskus teki mieli vaan sanoa, että mä pärjään, mee sä vaan muihin puuhiis. Samoan tyypit oli rennompia, minkään tyrkyttäminen ei vaikuttanut olevan niille tärkeetä ja niiden kiinnostus turistin asioista vaikutti aidommalta, ei niin treenatulta ja vähemmän tuotteelta. Kaikkialla tervehdittiin, joskus pysähdyttiin vähän höpisemään, mutta enemmän omilla ehdoilla. Tykkäsin siitä mentaliteetista enemmän (ja nyt ei saa ymmärtää väärin, fidziaanit on myös mahtavia ja mun sydämessä syvällä).    Molemmissa maissa kaikki taksikuskista tarjoilijaan kysyy aina mikä nimi – mistä olet – onko eka kerta täällä – mitä pidät mun maasta -litanian jälkeen, että onko naimisiin päästy tai missä sun mies on. Kun sanoo että ei, en ole aviossa ja ihan tässä itekseen matkustan menemään, seuraa joko hämmennystä tai sitten varovaista ihastelua kun on vapaa matkustelemaan. Sitten ihmetellään että asutko siis yksin vai vanhempiesi kanssa ja oletko siis töissä vai miten on rahaa ja tehdään ilmeillä ja eleillä selväksi että joo naimisiin olis kyllä hyvä mennä ja perheen lähellä olla koko ajan. Kun tästä päästään yli, voidaan alkaa varsinainen keskustelu, mikä sitten voi polveilla siellä täällä rugbysta keskustelijan perhetilanteeseen, haaveisiin, rikkoutuneisiin avioliittoihin, alkoholismista toipumiseen, lasten tilanteisiin, kylän asioihin, siihen onko omissa juurissa jotain kontaktia kyläpäällikön sukuun, työllistymistilanteeseen, sääilmiöihin, siihen mitä turistin kannattaa ehdottomasti tehdä ja missä yöpyä – ja toki kysellään paljon Suomesta ja mun elämästä siellä. On pitänyt oppia, että kysymykset mun aviosäädystä tai perheasioista ei ole tungettelua, ne on osa sellasta kuuluvuuden kulttuuria, ihmisten asioihin halutaan tutustua ja hänestä oppia sen hetken verran kun yhdessä vietetään. On se sitten taksimatka tai yö falessa, tutustuminen toistuu. Toki mulla meni siinä hetki, vähän yksityinen hahmo kun olen, että tajusin että näin tää menee – nää kyselee multa mun asioista ja sit ne kertoo mulle yllättävän syviä ja henkilökohtaisia asioita itsestään. Sitten ollaan tuttavia ja erotessa voidaan sanoa että see you soon again.    Ihmiset on ulkoisesti kauniita. Kasvoissa asuu tyypillisimmin ystävällisyyttä ja kun nää väläyttää oikean hymyn, ne valaisee metrin ympäriltään. Reheviä on enemmän kuin tikkulaihoja sekä miehissä että naisissa. Transvestismi on väkilukuun nähden aika yleistä ja viedään äärilleen, eniten koristautuneita ovat aina naisten vaatteisiin pukeutuneet miehet – se on kuitenkin yleisesti hyväksyttyä (mitä nyt vähäisellä kokemuksella voin sanoa, tapasin joitakin töissä resorteissa ja joitakin muuten vaan). Fidzin naiset pitää pääkaupunkia lukuunottamatta hiuksensa lyhyiksi leikattuina, Samoalla näkee pitkiäkin hiuksia useimmiten nutturoilla. Nuorisomiehet on nuorisomiehiä ja ananas-henkistä tyyliä on hiuksissaan paljon. Samoalla melkein kaikilla on tatuointi, kuulin omalla saarellani yövahdilta että niitä otetaan kussakin suvussa tiettyjen sääntöjen mukaan ja traditionaalisin menetelmin (jollain teroitetuilla hampailla pistävät tikaten?) ja että se sattuu ihan sairaasti. Nolointa ois jos ei kivun takia pystyis ottamaan tatuointia valmiiks asti, se kertois siitä että on pelkuri eikä perheessä enää arvostettais. Tatuoinnit on isoja, molemmat reidet tai koko ylävartalo tai siihen tapaan. Täällä ei millään pikkuapinoilla tihrustella. Pukukoodisäännöissä sanotaan että kylillä kulkiessa on polvet ja olkapäät peitettävä ja sitä myös noudatetaan (koskee myös turreja) – useimmiten jonnekin lähtiessä kaikki pukeutuu suluun, joka siis on täkäläinen vastine sarongille. Kun mennään johonkin kylään, ei kellään saa olla hattua eikä ketään missään nimessä saa koskettaa päähän tai hiuksiin. Koululaisilla on koulupuvut, erivärisistä näkee kuka käy mitäkin koulua (koulut muuten on yleensä rakennettu jonkun tukemana, tyyppiä Proudly donated by people of Japan). Pukeutuminen juhliin tai kirkonmenoihin on värikästä ja kukka korvan takana on enemmän sääntö kuin poikkeus – jälleen sekä nais- että miesväellä. Flipflopit käy jalkineeks minkä kans vaan (paitsi Suvan yökerhoissa, en käyny mutta näin kylteistä) ja paljaat jalat myös. Jengiltä puuttuu paljon hampaita, mutta kullatut kulmahampaat on ilmeisen trendikästä.    Aina kun jossain on koolla joukko paikallisia henkilöitä, kuuluu jossain vaiheessa kikatusta. Kaikki kikattaa! Sellasta helisevää vähän lapsellista kikatusta, hersyvää ja isoa. Omille jutuille, toisen jutuille, lentopallossa mokaamiselle, turistin hölmöille kysymyksille – mille vaan voi nauraa. Siitä äänestä  tulee kepeä olo, sellanen että maailmassa ei olis huolia olemassakaan. Hauskanpito on ylipäätään näille luontevaa, pienistä hetkistä saa isoja kun lauletaan ja tanssitaan väliin. Rugby-matseissa eletään mukana niin täysillä että siinä voi vähän kaatua huonekalut – varsinkin jos omalla tiimillä menee lujaa (tänä vuonna Uusi-Seelanti voitti jonkun …. öö tärkeän kisan). Kikatuksen, hymyjen ja pinnan alla sitten tapahtuu. Luin jostain että nää russuttaa todella mielellään elämän epäkohdista sanomalehtien mielipidepalstoilla ja sitä palstaa on joka lehdessä sivutolkulla. Paikallispoliisi tekee kouluihin vierailuja, koska nuorisolaisten keskuudessa itsemurhaluvut on niin jyrkässä kasvussa – sen vuoksi että suorituspaineet ovat niin kovat – ja kaduilla mainostetaan ettei kotona tapahtuva väkivalta ole ok. Tarinat, joita on kuullut, kertoo jotain siitä että onnelliset kansat ovat myös vähän surumielisiä ja eläneet osin koviakin kohtaloita. Kaiken keskiössä on perhe, suku, yhteisö – ja useimmiten kun jotain surullista kuulee, se liittyy tavalla tai toisella siihen että perheeseen on kolahtanut joku ikävämpi tilanne. Toki sama koskee myös iloja – suurinta riemua on kun perheeseen tulee uusi jäsen tai serkku saa uuden työn tai sisko muuttaa takaisin omaan kylään. Perhe on parasta ja sen menestyminen on kaikki kaikessa.        Juu, kyllä nämä on aika kivoja tyyppejä pintojen alta ja päältä. Kiitos seurasta!!