Tekee mieli vähän karjua onnellisuudesta! Palmuvanhus varjostaa mun iltapäiväkahvikirjoitustilaani ja kun nostan silmät ruudulta, näen jotain miljoona kilometriä kaikenvärisesti turkoosia merta. Tuulee just sillä lailla sopivasti, että lämpötila (ei tietoa asteista, kuuma on) tuntuu täysin täsmäosumalta. Paljaat varpaat kaivautuu hiekkaan, iho haisee suolalta ja auringolta ja söin just lounaaksi catch of the dayn. Vallitsee rauha kirjoittaa muistiin vähän kokemuksia saarihyppelystä Fidziläisittäin. Koska olen toistaiseksi offline eikä tietoa milloin taas on, kerrottakoon että tätä kirjoittaessa on 11.10. ja sunnuntai… julkaisen näitä sitten jotenkin sopivasti paloiteltuina kokonaisuuksina kun jotain www-tä taas on tyrkyllä. Edit: löysin pienen pätkän internettiä, tänään on 13.10. Tiistai.

9.10.2015

Matka Nadista (kävin siellä nukkumassa yön, en osaa kertoa mitään) ekaan saareen kesti kaks tuntia katamaraanilla (tunnetaan täällä kotoisasti vain Flyerinä). Katamaraani kuljettaa saarihyppelijät Yasawan saaresta toiseen ja toimii just niin aikataulujensa mukaisesti mitä nyt voi olettaa kun on olemassa yleisesti tiedetty ajankulku nimeltä ”Fizi time” (se muuten sopii mulle jotenkin tosi passelisti, tiedän sen jo nyt). Oma kyytini oli täsmälleen ajallaan ja meni muutenkin ihanasti, laivan kannelta löytyi melkein heti matkan alussa juttukaveriksi 90-vuotias Ricardo Kaliforniasta. Meinasin räjähtää kun tyyppi oli niin mieletön! Ensinnäkin se, että voiko kukaan olla sympatiseeramatta miestä, joka näyttää täsmälleen Bilbo Reppulilta (tai no, ainakin siltä tyypiltä joka LOTRissa näyttelee Bilboa)? Toisekseen sitten se, että kun hänelle tarjottiin mukavampaa istumapaikkaa kapteenin salongista, tää ajoi kapteenin pois ja sanoi painokkaasti että I will sit with the people and the sun! Ricardo oli elämänsä kuluessa käynyt 99 maassa ja kertoi, että aikoo nähdä vielä vähintään 10 uutta ennenkuin kuolee kuoleman. Kun kerroin että oon just tullut Suomesta, hän – kuinkas muutenkaan – sanoi tehneensä turneen myös pohjoismaissa, Helsingin lisäksi oli käynyt Hangossa muina ihmisinä vähän illallisella ja kertoi tykänneensä pitsihuviloista ja merestä. Just oikein. Siinä kahden tunnin aikana ehti kuulla aika kreisejä tarinoita siitä mitä kaikkea Ricardo oli maailmalla  nähnyt ja kokenut, vaikka nyt sen että oli jutellut Äiti Teresan kanssa kaks tuntia maailman menosta joskus 70-luvulla tai että oli junassa auttanut kaunista naista matkatavaroitten kanssa ja osoittautui, että nainen oli joku Taj Mahalin museopäällikkö ja vei Ricardon sitten yksityiselle kierrokselle palatsiin. Kuus vuotta sitten, matkalla Shangaista kotiin Ricardo oli saanut aivoverenvuodon ja halvaantunut vasemmalta puolelta kehoaan melkein kokonaan – mutta siitäkin tyyppi totesi tyynesti, että kaikkihan on kuitenkin hyvin kun pystyy vielä kävelemään ja matkustamaan. No nii-i!! Ricardon neuvot kaikille: 1) matkusta aina kun voit ja paikkoihin mihin et edes kuvitellut matkustavasi 2) keskustele aina uusien ihmisten kanssa kun voit, alkuun riittää lämmin hei mitä kuuluu. No niinpä niin – Ricardon lämpimän hei mitä kuuluun ja lopun vahvan kädenpuristuksen jälkeen mua otti ohuesti päästä että tultiin liian nopeasti perille, Ricardo mä tykkäsin susta ja sun pitäis olla jotenkin kaikkien saatavilla aina.  Perille tulemisessakin oli tietysti puolensa. Kuata, ensimmäinen Yasawan saareni, mitä mä nyt sitten sanoisin susta. Hotellin henkilökunta oli biitsillä tulijoita vastassa laulaen, biitsi oli just sitä postikorttikamaa mitä nyt voi kuvitella, jokainen rantautunut otettiin vastaan halauksella ja suljettiin huomaavaisuuden syliin heti startista. Come on darling, here is your room, here is coffee for you love, soon there is lunch baby! Kirjoitan tästä hyppelyn systeemistä myöhemmin oman tarinansa, kunhan se tässä vielä eespäin mennessä hiukan valkenee … kaikkihan tulee mulle vähän yllärinä, kun on lähtenyt matkaan itsepäisellä en aio suunnitella tai selvittää etukäteen -mentaliteetilla. Se on hyvä mentaliteetti, mutta jo nyt tiiän että perusasiat maan tavoista on syytä setviä edes johonkin pisteeseen asti – sillee saattaa vahingossa esim. säästää muutaman roposen… tai satasen… Mutta takaisin Kuataan. Tää on pikkuinen tuliperäinen saari, muutaman isomman kallion (yks niistä näyttää ihan naamalta!!) keskessä. Saaren toinen puoli on pikkuinen hiekkaranta ja toinen kuivaa ryteikköä, just sellasta ”aattele jos joku heittäis tonne palavan tulitikun ni tää koko saari leimahtais tuleen” henkistä juttua. Saari on tosi pieni ja naapurisaari näkyy vastarannalla tähystelemättä. Täydellisen kokoinen, kun on aikaerosta ja muusta tohkeisuudesta aika väsy ja jotenki vaan ihan sekaisin koko ajan. Siinä fiiliksessä tuli pieni itku, kun sitten suihkun jälkeen menin hetkeksi pötköttämään riippukeinuun, laitoin silmät kiinni, kuuntelin merta ja tuulen suhinaa ja koitin saada itseni ymmärtämään, että oon oikeesti täällä. Että on se totta. Siihen sitten vielä perhonen lentämään siihen riippumaton reunaan – juu juu, kyyneleitä. Onnellisia kyyneleitä. Lounaalla sitä sitten tutustui muutamaan paikan asukkiin, eksyttiin naisten kanssa iltapäiväteelle jutustelemaan – ja istuttiinkin siinä sitten nelisen tuntia ihan vaan höpisemässä. Sivussa askartelin bambun lehdistä rannekorun, otin osaa yhden sydänsuruihin, ihailin toista aika totaalisesta irtiottamisesta, kuulin yhdestä raskaudesta, nauroin saarijuoruille ja sain lukuisia suosituksia siitä, mitä kannattaa tehdä ja mihin saareen mennä.  

10.10.2015

 Seuraava päivä sattuikin sitten olemaan Fidzin itsenäisyyspäivä (Fiji Day!) – miten onnellista että sattuikin. Kuata ja lähisaaren (Waya) hotellien (Wayalailai & Naqalia Lodge) henkilökunta ja vieraat kokoontuivat kaikki meille Kuataan bailaamaan. Juhlia pidettiin melkein koko päivä ja olihan siinä jos jonkinlaista – hartaus, lipunnosto, kansallishymni, kunniavieraan puhe, kawa-seremonia, tanssia, laulua, pelejä, juhlalounas ja kiihkeä hotellien välinen lentopalloturnaus! Tää pikkuinen saari oli yhtäkkiä täynnä väkeä ja pöhinää, kaikenikäsiä lapsia ja aikuisia ja meitä hölmistyneen näkösiä turisteja – naiset pukeutuneina parhaimpiinsa ja miehetkin mekoissaan (se on miestenkin juhlavaate täällä), kaikilla kukkia hiuksissa ja kasvoilla onnellisuutta siitä että tapahtuu. Maistoin eka kertaa kawaa seremonian jälkeen (itse seremoniassa sitä tarjotaan vain miehille). Kawaa tehdään jonkun kasvin kuivatuista ja jauhetuista juurista, jauhe sotketaan rituaalinomaisesti veteen ja siitä syntyy sellasta liejun näköstä juomaa, joka annostellaan ryypyksi pienestä puukupista. Vähän se maistuikin liejulta jotenkin. Mainospuheet kertoo sen olevan ”vähän narkoottinen” – ja niinhän siitä hörpystä vähän puutui kieli. Tiedä sitten mitä se teki miesringille, jotka istui koko Fiji Dayn lähinnä juomassa sitä sotkua, kiivaimmin kylän vanhin gubbe, jolla sattumalta oli 81-v. synttäritkin vielä kaiken päälle!! Kunniavieras oli sellanen vähän Whoopi Goldbergin näköinen nainen, joka kertoi vähän Fidizin itsenäistymisen tarinaa, sitä kuinka Fidzin vanhempi väestö ei ollut itsenäistymisestä oikeastaan onnellinen (koska kunniavelka ja taloudellinenkin velka Englannille koetaan niin suurena) ja siitä kuinka Fidzin tulevaisuus on lapsissa ja siinä, että nämä uskaltavat unelmoida suuresti ja tehdä töitä saavuttamisen eteen. Jotain lempeän inspiroivaa noissa vähän vanhemmissa naisissa on, joku rauha joka kumpuaa olemukseen, sanoihin, katseeseen. Kiitin rouvaa puheen jälkeen, sanoin että inspiroiduin – hän otti mua kädestä, puristi vähän ja sanoi että muista tämä päivä ja tuo tunne kun menet kotiin ja vie siitä jotain omaan yhteisöösi.  Sitten tapasin Napoleonin. Napoleon oli 24-vuotias, elämänsä saarella asunut nuori lentopalloilija, joka halusi jutella mun kanssa matkustamisesta. Silmät kimmeltäen Napoleon kuunteli mun juttuja, kysyi aina välillä jostain kaupungista tai maasta lisää kysymyksiä ja sanoi sitten, että hänen suurin unelmansa on päästä matkustamaan joskus elämänsä aikana ja kuinka mahdollisimman epätodennäköistä se on että niin käy. Minä kyselin Napoleonin elämästä saaressa, millaista se on oikeasti kun on koko ajan turisteja kaikki nurkat täynnä ja millaista arki muuten on kun asuu Wayan saarella keskellä tyyntä merta. Napoleon sanoi että turistien paras puoli on se, että pääsee harjoittelemaan englannin puhumista – sitä opetetaan koulussa mutta jos ei turisteja olisi, osaaminen jäisi. Lisäksi kuulin Napoleonin teatteriharrastuksesta ja hän soitteli vähän kitaraa ja lauloi imeliä lauluja – ja mä tiedän että mua on tässä tilassa aika helppo viihdyttää, mut Napoleon oli kyllä suloinen. Sen lisäksi onnistui tietysti herättämään ajatuksia etuoikeutettuna olemisesta, arkipäivien erilaisuudesta, siitä mistä kukakin nyt haaveilee, mahdollisuuksista, optimismista, ystävällisyydestä. Ihan yhtä ystävällisiä ajatuksia ei herättänyt toinen viereen istahtanut fidziläisukkeli, joka aika suorilta normaalien who are you and where are you from -fraasien jälkeen kysyi että ”do you want to play?” ja lipoi huuliaan kuin ovela kettu. Totaa… emmä kiitti välitä. Me ei sit leikitty. 

11.10.2015

 Ensimmäinen snorklaus!! Heti aamiaisen jälkeen meitä lähti pikkuinen porukka snorklaamaan n. 20 minuutin matkan päähän Kuatasta. Jutun erikoisuus oli mennä riutalle missä hait hengailee! Hait! Mä siis snorklasin ekaa kertaa tällä reissulla haitten kanssa! Mitä? Niin mä snorklasin siis haitten kanssa! Ne vaan oli ja uiskenteli siinä ne hait ja mä olin niitten joukossa ja yks niistä oli tukevasti raskaana ja toinen vielä ihan pieni ja kukaan niistä ei välittänyt meistä tuon taivaallista koska ne vaan hengas siellä niitten riutalla. Oli se riutta tietysti muutenkin aika komea mut siis ne hait!

Whitetip sharks – mitä ne sitten onkaan suomeksi en tiiä mut siis mä snorklasin niitten kans. Siinä olikin sitten tälle päivälle niin paljon elämystä että heti sen jälkeen oli ihan pakko mennä vaan rantsuun pötköttämään ja ajattelemaan ja vähän lukemaan kirjaa. Sitten olikin lounasta ja sen jälkeen olenkin sitten istunut tässä ja kirjoittanut. Paitsi siitä en vielä että mulla on uusi kämppäkaveri jonka nimi on Chris ja joka vaikuttaa vallan suvereenilta tyypiltä. Oikein okei, on töissä matkatoimistossa ja antoi mulle jo päivän kuuman vinkin siitä kuinka välttää 18-vuotiaitten brittien party boat meininki jos aikoo kohta mennä Uuteen-Seelantiin. Tai no kohta ja kohta, sitten marraskuussa joskus. Hah!   Kohta lähden kävelylle saaren ympäri ja sitten syön illallista ja tuskin kovasti muuta tänään sitten teenkään. Paitsi ehkä pötkötän vielä hiukan riippiksessä ja luen kirjaa. Koska mun elämä on juuri nyt juuri näin helppoa. Paitsi et mä ehkä ihan osaa käyttää tätä blogieditoria ni noi kuvat on tollee nyt sit tossa keskellä tekstiä ja ne on ihan väärät kuvatkin ja sit tietty se, että eilen 12.10. tapahtu sellasta että tehtiin sysipimeässä retki metsään, siellä oli luola ja me tehtiin sinne notski. Mä luulen edelleen että tää on jonkun toisen elämä.