Hiekkaa laiskan mopoilijan korvassa

Oi siunattu laiskuus miten sitä niin helposti solahtaa mitääntekemättömyyden auvoisuuteen kun siihen on taas ollut (pitkästä aikaa, siltä tuntuu) mahdollisuus! Tällä kertaa puitteet siihen pisti pystyyn Kep – mitä uneliain ja siten ihan ultimaattisen ihana pikkuinen kylä tässä Siaminlahden rantamilla. Kylä on rakentunut Kepin kansallispuiston ympärille, päätä pienesti kääntämällä näkyy uhkea ja iso pusikko, jonne vois mennä kävelyllekin jos ei olis niin laiska kuuma. Kuin pisteenä joutilaisuus-iin päälle löytyi majoitukseksi Casa Kep, jonka bungalowin terassille saa viritettyä riippumaton kuin rakenteet olis täsmänä sitä varten tehty. Siinä sitä sit voi pötkötellä, katella ympäröivää puutarhaa, kuunnella kun linnut laulaa ja lorvailla kertakaikkiaan. Jos siis kyllästyy makoilemaan siellä pikkuisella biitsillä, missä paikalliset ja turismot nauttii rantaelämöinnistä sujuvasti rinta rinnan ja missä suurin harmi on se että tuuli pöllyttää hiekkaa ja se menee turistia korvaan.  

Kepissä ei ole mitään tekemistä – mikä jotenkin luvallistaa loputtoman pyöriskelyn hitaassa täyslaiskuudessa. Paikallinen ykkösnähtävyys on rapumarkkinat ja niitä ympäröivät mereneläviin menunsa keskittäneet ravintolat. Maistettiin rapua viherpippurikastikkeessa, tajunnat eivät räjähdelleet vaikka rapu noin perinteisesti on yks lempiherkku – vaan tokihan se oli hyvä maistaa kun se kerran on paikallinen erikoisuus, seutu kun tunnetaan pippureistaan ja ravuistaan. Sitä pippurin kasvattamista käytiin katsomassa Sothysin luomupippurifarmilla, mahottomasti sitä oppii yllättävistä asioista kun on täällä maailmassa niiden äärellä. Niinkuin vaikka siitä, miten keskeinen osa sitruunaruoholla on luonnonmukaisessa lannoituksessa tai miten mustista pippureista tulee valkoisia (no uittamalla niitä vedessä tietenki!).  

Laiskoina päivinä on aina enemmän tilaa lukemiselle, näkemiselle, kuuntelemiselle, ajattelulle. Se oli tänne tullessa jotenkin erityistervetullutta Phnom Pehnin suurkaupunkikaaoksenjapölynjaliikaameteliäjaliikaakaikkeajasitmätaaseksyn jälkeen. Kolme yötä siellä ennen Kepiä tekivät mut levottomaksi, vähän huonotuuliseksi ja kotikaipuussa kieriskeleväksi – suurkaupungit ja mä ei olla oikein hyviä yhdessä. (Paitsi Saigonin kanssa ollaan. Se on se säännön vahvistava poikkeus).  

image.jpg

Dominoefektinä siitä, että olo suurkaupungissa ei ole luontevasti hyvä, en keskittynyt Phnom Pehnin antimiin oikein mitenkään muutoin, kuin käymällä ahdistumassa punaisten khmeerien saavutuksista kansanmurhan näyttämöillä Tuol Sleng -museossa ja Killing fieldsillä. Mieli ei taivu ymmärtämään sitä, että viidennes maan kansasta on murhattu noina vuosina (1975-1979) varsin väkivaltaisin ja kuvottavin tavoin – eikä kyyneleet mitenkään pysy kanavissaan kun Killing Fieldsillä seisoo hiljaa joukkohautojen ääressä tai niillä paikoilla missä kaikki se  vastenmielinen kiduttaminen on tapahtunut. Aikuisten, lasten, miesten ja naisten – se sokea vääryys ei säästänyt ketään. Ja taas – se tulee niin lähelle, kun itse on syntynyt sinä vuonna kun Pol Pot punaisine khmeereineen on noussut valtaan. Jokainen vastaan tullut mun ikäiseni tai vanhempi ihminen tulee vastaan kantaen tätä traumaa. Myöhemminkin syntyneet tietenkin, mutta nämä aivan erityisesti. Miten sen kanssa selviää? Jokainen kohtaaminen paikallisten kanssa on tämän kokemuksen jälkeen ollut jotenkin erityinen. Lämpimiä, hymyileviä, vastaanottavaisia ovat nämä ihmiset olleet, tehneet turistin olon tervetulleeksi vaikka se ei suurkaupungeista niin piittaa, tai vaikka se itse on niin kermaperseonnekas, että voi täällä lorvia vapaana tänkaltaisesta historian painosta.

image.jpg

 

Lorvia niin ja opetella ajamaan mopolla! Se olikin tän ”nyt haluan olla vaan” asettumisen keskellä aivan superlatiivikokemus, joka sai mut haaveilemaan skootterin ostamisesta. Mopoilu on siis mahtavaa ja vapaata ja tyylikästä!image.jpg Varsinkin kun sen ekakerran sai jakaa erään maailmankansalaisen seurassa – kohtaaminen ja muutaman matkapäivän jakaminen nykyisellään Englantiin asettuneen Millan kanssa oli just nappiin. Niin, ne kahdet silmät ja korvat ja auringossa kuumenevat ihot (saattaa olla että jompikumpi meistä ihan vähän poltti itsensä), ihan erityisesti ne mopon kaasun ja jarrun suhdetta harjoitelleet kädet, ja se toimettomuudessa oleminen. Sekin on jakamista vaikka juuri mitään ei tapahdu (paitsi tietenki se mopoilu!!). Kiitos seurasta Milla ja terveisiä Vietnamiin! Mä menen nyt myöhäisille päiväunille, että jaksan sitten taas nukkua ainakin yheksän tunnin yöunet – se jos joku olis ihan paras tuliainen täältä, että kotonakin tajuais aina muhevasti nukkua.   

Hyvinvointi Mieli Matkat

Moi sit

Moi sit sinä kohtelias taksikuski, joka kuskasit mut keskellä yötä lentokentältä suoraan Saigonin ytimeen. Näit että olen väsynyt ja ihmeissäni ja teit mun olon turvalliseksi olemalla hiljaisesti ja silti juttelemalla koko matkan mun kanssa nätisti. Sun kaltaisia taksikuskeja pitäis olla maailman kaikki taksit täynnä. 

 

Moi sit sinä sinnikäs mopotaksikuski joka kävelit mun perässä muutaman korttelin koska just se sun kyyti ois ollut paras mitä Saigonista irtoaa – ja hymyilit hurmaavasti vaikka mä itsepintaisesti vaan halusin kävellä.  

Moi sit sinä valkotukkainen mummo puolikuun muotoisissa silmälaseissa, myit mulle Vietnamin parhaan ananaksen ilman sanaakaan yhteistä kieltä. Kaikki tapahtui vilkkaasti elehtien ja virnistellen. Me molemmat tehtiin niin.  

Moi sit sinä ruokakärrynainen, joka aloit hersyvästi nauraa kun näit mun ilmeen maistaessani pyynnöstä kuivattua kalaa. Oli aika nastaa että et pakkomyynyt maistiaisen jälkeen mulle mitään.  

Moi sit sinä nuorisomies (Tran 12 vuotta) Hoi Annin lemppariravintolassa, joka tulit mun pöytään juttelemaan ja kysyit olenko mä surullinen kun joudun syömään yksin. Kun sanoin että juuri siinä hetkessä en oikeastaan, sanoit että mun naama kuitenkin näyttää siltä ja halusit vaihtaa puhelinnumeroita että voin soittaa jos joskus olen surullinen yksin syödessä.  

Moi sit sinä ihastuttavan laajasydäminen Mrs. Chung, joka annoit mulle oikean määrän rauhaa ja apua suhteessa, josta tuli huolehdittu olo. Lupasin suositella Do River homestayta (Hoi An) kaikille ja sen teen tässä ja aina (ja TripAdvisorissa ja Booking.comissa!). Mrs. Chung olet aarre ja halaus lähtiessä jää mun muistini uurteisiin. Olkoon kelit lämpimät ettei sun enää tarvitse toppatakissa nukkua!  

Moi sit sinä ujo kahvilanpitäjämies Nha Trangin sittemmin kantapaikaksi tulleessa kahvilassa – teit koko Vietnamin parhaan jääkahvin ja pelastit mut yhtenä aamuyönä kun yöbussi tiputti mut ihmeellisen aikaisin sinne hortoilemaan ja sun kahvila oli jo auki vaikka se virallisesti aukes vasta seiskalta.  

Moi sit sinä saksalaisreppumatkaaja, joka uskoit siihen ettei koti-ikävä valtaa sua koskaan. Soittelit kitaraa rantaravintolassa ja hymyilit nuoren ihmisen maailmanvalloitushymyä. Oli hyvä jutella sun kanssa siitä, mitä meistä kumpainenkin oli matkoillaan oppinut ja kertoa siitä, miten itse ikävöi kotiin ja omiensa luo. Näytit sympatiseeraavalta vaikka olit täynnä nuorta uhoa.  

Moi sit Vietnam. Jäit liian monella tavalla ihan kesken ja mä olen tulossa takaisin. Jonain päivänä mä tulen takaisin. Vietä mitä mahtavin Apinan vuosi – olihan se hienonhienoa nähdä kun otit sen vastaan!  image_3.jpg 

 

Kulttuuri Matkat