Sataa vettä sillätapaa runsaasti, ettei huvita lähteä bungalowista mihinkään. Tavallistakin laiskempi oleminen on jotenki vielä enemmän sallittua kun aurinko ei ykskaks paistakaan.  Kaks riippumattoa on ahkerassa käytössä, pokkareissa sivut vaihtuu taajaan, päiväunet on monet ja mielessä kelluu hitaita ajatuksia sieltä täältä. Mun kohdalla ne on lähinnä ajatuksia tulevista päivistä – mulla on noin kaks kuukautta jäljellä tätä sapattia ja valtava halu käyttää ne kuukaudet jotenkin… oikein. Että vaikka tietenki tuntuu siltä että tätä maailman kokemista vois jatkaa vielä pitkään, tulis kuitenkin kotiin vain tyytyväisenä valitsemistaan maista, kaupungeista, kylistä ja päivistä niiden kanssa.  

Philippiinit on ollut sellanen maa, joka pääsi kertayrityksellä mun jees tulen tänne mieluusti uudelleen -listalleni. Täällä on helppo olla. Saarissa on kaunista, sellasta postikorttimaisema-trooppista, palmuja ja ihan valkosta hiekkaa, sitä sataan kertaan ihastettua montaväriäsinistäjaturkoosia vettä, vähän kukkia, ihmeellisen vihreätä siihen nähden että on kuitenki tosi kuuma ja sataa vain harvoin.  

Vaikeeta on vain valita mihin näistä kaikista tuhansista saarista menis – kaikki on kauniita, omanlaisiaan ja melkein jokaista vois tosi lämpimästi suositella. Me ollaan koluttu Palawanin ja Cebun saaria, yhteensä on nähty kymmenen kylää tai kaupunkia ja lukemattomia pikkusaaria niiden ympäristöissä. Ihmiset on kivoja eikä hösää turistin ympärillä liikoja, mutta auttaa kun sille on tarve. Palveluita myydään niitten hinnoilla, tinkaamisen paikkoja esiintyy aika vähän mut niin esiintyy myös puhdasta turistilta rahat pois -asennetta. Joka paikassa lähellä oleva meri tarjoaa huikeen ihmemaan snorklaajalle, veneretkeilijälle ja viimeisimpänä ihmeenä myös sukeltajalle. Eilen nähtiin mm. pikkaraisia katkarapuja ja merihevosia, viime viikolla snorklattiin kilpikonnien keskellä ja nyt olis mahdollisuus mennä hengaamaan syvyyksiin haitten kanssa. Pinnan alla on niin mieletön akvaario, että tekis mieli siellä ollessa aina alkaa vähän hihkumaan ihastuksesta – mut se ei oikein oo viisasta koska silloin tulis vähä vettä keuhkoon. Meri on elanto monille ja kaikki saaret on tietenki pullollaan erikokoisia veneitä, pienistä veneistä kalastetaan ja isommilla kyytsätään väkeä paikkoihin (sukeltamaan – saariin – autiorannoille – snorklaamaan – vielä vähän hienompiin saariin – satamasta toiseen ja niin eespäin). Merimiehistä näkee että ne on kasvaneet veneissään, liikkuminen kiikkerässäkin on luontevaa ja nopeaa ja jokaisella miehistössä aina oma paikka. Paikallisissa kylissä on hyvä meininki, ne on pieniä ja vaatimattomia mutta ihmiset on keskenään. Vuorovaikuttaa. Ajelee mopoilla. Juttelee ja nauraa. Sanoo ohikulkeville turisteille moit ja neuvoo kylälabyrintissa pyörivän oikealle kinttupolulle.    

Toki kolikolla on se ei niin kiiltävä puolensa täälläkin. Meiän reissussa se konkretisoitui rajuimminManilan muodossa – meitä oli varoiteltu monesta suusta välttämään sinne menemistä ja sit kuitenkin kävi matkantekemissyistä niin, että meidän oli pakko viettää siellä yks yö. Tultiin Manilaan laivalla, löydettiin satamasta mittaritaksi ja saatiin sen puoltoista tuntia kestäneessä kyydissä (matkahan oli sen kymmenen kilsaa, ruuhka vaan oli mitä nyt miljoonakaupungissa voi kuvitella ja vähän yli) aika kattava katsaus kaupungin rumiinkin puoliin. Satamasta lähtiessä silmissä on heti slummit, alastomat likaset lapset juoksentelemassa nälkäsen näkösinä kaduilla, kerjäläiset, roskat, kaupustelijat, taksin ikkunoihin vihasesti tuijottavat narkit, kaiken yllä leijuva masentunut haluttomuus – kaikkea oli. Tuli sekavasti huono olo siitä eikä hotellihuoneesta juuri tehnyt mieli liikkua mihinkään paitsi seuraavana aamuna lentokentälle. Toki meidän visiitti oli lyhyt, varmaan Manilassakin on charminsa jos sille antaa mahdollisuuden. Ehkä.   

Mun seuraavassa lentolipussa lukee Ho Chi Minh (plus ne kaikki väkäset kirjaimien yllä) ja google käy kuumana Vietnamin mahdollisuuksia etsiessä. Toi yks tyyppi lähtee muutaman päivän päästä takasin kotiin – oleminen muuttuu taas jakamisesta sooloksi. Siihen tottuminen vie taas varmaan hetkensä. Oli niin tuttua tän reilun kuukauden ajan ja niin nautintoa saada ne toiset silmät ja sielu jakamaan nää maisemat ja kokemukset omien kanssa. Ilahtua suuresti siitä että saa hellävaraisella jankuttamisella toisenkin innostumaan sukeltamiskoulusta ja sitten nauttia siitä molemmat paljon. Olla samaa ja välillä eri mieltä menemisestä paikkoihin. Pelata korttia eikä pasianssia. Niin, jakaa. Vaan tottuuhan sitä sitten. Avaa itsensä kokemuksille taas sillä toisella tavalla. Siihen asti nautin tyypistä vielä hetken.