Yks matkailun ykköspuolia on se, että joka päivä kokee jotain erilaista. Joinain päivinä se on pienempää erilaista ja sitte on niitä toisia päiviä kun aivot ja sielu ja koko tietoisuus meinaa vaan poksahtaa kun se erilainen on niin täyteläistä, suurenmoista, sellasta mitä ei oikein ihan heti tajua edes kokevansa. Borneo (vierailimme sen malesialaisella puolella) oli just tämmönen poksahdus – sellanen, että siitä ei osannut edes haaveksia kun tälle matkalle muinoin lokakuussa lähti.

Meillä oli Borneossa – sitä kutsutaan muuten myös Sabahiksi – viikko aikaa. Lento oli Kota Kinabaluun, joka on vähän niinku Borneon pääkaupunki. Kota Kinabalu ei oo kauhean iso, eikä meistä kumpikaan saanut siitä mitään erityisiä kiksejä, satamabulevardilla oli ihan kivoja kuppiloita ja iltatori oli tyypillisen kuhisevainen (sekä roinaa että ruokaa) mutta muuten ei löydetty siitä varsinaista charmia. Sen sijaan noin vartin venematkojen päässä on suloisia saaria (me käytiin Manukanissa ja Sapissa), mistä löytyy hiekkarantaa ja vähän snorkkeloitavaa – just passeleita kohteita päiväretkille siis. Sapissa nähtiin nemojen (sydän!) ja muitten kalojen lisäksi muutama iso varaani. Ne on ihmeellisiä, kun näyttävät niin kömpelöiltä mut osaavat muunmuassa kiivetä puuhun ihan tosta vaan. Saariin mennessä ohitetaan valtava veden päälle rakennettu kylä (water village) – siellä asuvat tyypit on pääasiallisesti kalastajia, supertaitavia sukeltamaan ja muutenkin tietysti meren kanssa täysin sinut. Me oltiin tietysti ihmeissämme ja varsin vaikuttuneita tästä meressä olevasta asumustosta, päästiin aika liki sitä katsomaankin kun vene käytiin siellä tankkaamassa.  

Meille täysin tärkein prioriteetti Borneoon mennessä oli päästä näkemään orankeja – niitten olemassa olevaa kantaa varjellaan siellä, mikä on mahtavista parasta. Orankiretkelle lähdettiin sitten Sandakaniin, maateitse vaikka lentämällä ois päässyt superpaljon nopeammin. Näin siks, että löydettiin retki, missä oli a) sen maateitse tehtävän pitkähkön matkan varrellakin jos jonkinlaista nähtävää ja b) auto jonka liikkumisen aikataulu me saatiin päättää aika pitkälti itse ja c) opas, joka mainosten mukaan tietää mitä tekee ja mistä puhuu ja joka olis meidän käytössä koko retken ajan (neljä päivää). Kaikki tämä saatiin ja vähän päälle – ihan eniten siksi, että meiän matkaan lähti David, noin viiskymppinen luonto-opas, jonka kehumiseen mulla ei oikein riitä sanat. David oli niin rauhallinen, niin kiltti, niin huomaavainen, niin hauska, niin kohtelias – ja tietenki ennen kaikkea niin asiantunteva sekä omasta maastaan ja sen meiningistä ja historiasta että kaikista niistä kohteista joita meidän retkeen sisältyi. Ihan ihmemies oli ja jos kukaan menee Borneoon sen luontoa katsomaan niin eka soita mulle, mä annan sulle Davidin infot.  

Niin se luonto sitten…on taas sanat vähän eksyksissä, kun yrittää järjestää sitä kaikkea johonkin mitä voisi kuvailla. Ei sitä vaan jotenkin pysty… kun on koko ajan sellanen tunne, että käveli just Sir David Attenborouhgn Borneo-dokkariin – ja se kaikki onki totta. Kymmenen minuuttia siitä kun oltiin päästy majapaikaan perille, olin nähnyt kobran (niin sen mustan käärmeen, kyllä) ja luonnonvaraisen orangin puussa. Mitä? Niin, näin puussa orangin ja se näki mut maassa ja se ei ollut mikään kuntoutus- tai suojelukeskus vaan ihan vaan se sademetsän reuna. Ihan ravisuttavaa. Meni tunti ja tuli toinen oranki samaan puuhun. Se ei oikein digannut että me tuijotettiin sitä ja alkoi viskelemään meitä oksilla (niin oikein, me tunkeuduttiin sen kotiin). Aika kauan meni että tämän sai ymmärrettyä – ja kun sitten lähdettiin veneellä kruisaamaan pitkin tajuttoman hienoa viidakkojokea (Kinabatangan river) ja nähtiin Davidin opastuksessa kaikenlaisia tukaaneja, viittä eri lajia apinoita, krokotiili (!!!), pari muuta isoa liskoa, hienoja lintuja, ja ylipäätään se joki ja se sademetsä ja se kaikki. Niin suuresti elämys, että ikinämilloinkaankoskaan en tuu unohtamaan. Jokiristeilyjä tehtiin kolme eri suuntiin (no se joki oli aika valtava) ja David onnistu joka kerta näyttämään meille jotain uutta. Vain elefantti jäi näkemättä, niitäkin siellä huudeilla on mutta meidän ei vaan käynyt siinä kohtaa tuuri. Kaks kertaa käytiin myös kävelemässä sademetsässä, toinen illalla pimeessä (jännää!) ja toinen päiväsaikaan. Erilaisia hämähäkkejä, lisää lintuja, kotiloita, kuoriaisia, aito- ja valeskorpioni – taas ihan ääreishienoa!! Hattu päästä Davidille, jolla on sademetsäaistit – niin hieno kyky huomata ne kaikki tyypit sieltä jonkun äänen, varjon, jäljen tai minkä vaan perusteella ja täysin kärsivällisesti osoittaa ne myös meille vaikka se oli välillä aika vaikeeta niitä nähdä. Tai kuulla.  

Seuraavina päivinä mentiin sitten Sepilokiin ja Labukbayhin katsomaan niitä apinoita vähän lähempää, Sepilokiin orankeja ja Labukbayhin nenäapinoita. Sepilokiin tuodaan orpoja orankivauvoja treenaamaan orankitaitoja (niinku vaikka että maassa ei saa missään olosuhteissa koskaan ikinä kävellä) ja tavoite on treenata ne osaaviksi ja sitten palauttaa luontoon. Siinä onnistutaan useimmiten. Sepilok on sademetsäalue, jonka keskelle on rakennettu tiloja orankien treenaamista varten, mutta suurin osa siitä on luonnontilaista ja suojeltua sademetsää. Yleisö pääsee siellä katsomaan ruokintaa kaks kertaa päivässä ja lasin taakse leikkiviä orankilapsia niitten päiväkotiin (!!!). Matkalla sinne voi kohdata alueella itekseen liikkuvia orankeja, meillä oli onni myötä ja nähtiin peräti kolme tyyppiä ihan vaan siellä liikkumassa puusta toiseen – ja sen lisäksi siellä päiväkodissa muutama pikkujantteri ja yks emo ihan pienen poikasen kanssa. Ihan pieniä orpo-orankeja ei nähty kuin valokuvissa – ja ehkä ihan hyvä niin, mä olisin ehkä jäänyt sitä sinne halimaan jos ois jonkun ihan pikkaraisen kohdannut. Voitteko kuvitella, jotkut ihmiset saa olla näitten orpo-orankien varavanhempia, ne leimaantuu yhteen ihmiseen ja se yks ja sama on niiden kanssa koko sen ajan kun ne on Sepilokissa. Unelmaduuni.  

Labukbayn nenäapinat herätti lähinnä hilpeyttä – ne on niinku koomisinta mitä voi olla ihan kaikella tapaa. Se miltä se näyttää, miten ne istuu, miten ne uhoaa, miten ne juo – puhdasta hupia kaikki! Niitten mikään osa ei vaan sovi seuraavaan, ne näyttää taikasieniä syöneen sarjakuvapiirtäjän kätten töiltä – eikä niitten narisevaa ääntäkään voi ihan vakavasti ottaa.  

Sitten on se toinen, sydäntä ja oikeustajua niin raivokkaasti raastava puoli, jonka valitettavasti joutu näkemään tällä retkellä ihan omin silmin. Palmuöljyviljelmät. Keskellä sitä sademetsää (tajuan taas tai nyt niin paljon paremmin miks sademetsät on maailman keuhkot) valtavia alashakattuja alueita särmiin riveihin istutettuine palmupuineen. Joka kerta kun niitä näki, valitettavan usein, tuli paha olo, kiukku, ja se pohjimmainen kyvyttömyys ymmärtää. Surullista, vastenmielistä, inhottavaa. Kokemus Sandakanissa  tietenkin entisestään syventää tätä, kun näkee sen orangin istumassa siellä sademetsänsä puun latvassa, viskomassa niitä oksia häiritsevien ihmisten päälle, on vaan ihan mahdotonta ymmärtää miten ihminen pitää oikeutenaan pistää ne sademetsät palmupuitten alta nurin. Sietämätöntä, pääsee ihon alle ja niin sen tietenkin pitääkin. Ei sille mitään oikeutusta ole.  

Sademetsän lisäksi päästiin katsomaan valtavaa kasaa lepakonkakkaa luolassa (niin, kun sitä kakkaa laittaa samaan kasaan muutama miljoona lepakkoa niin kertyyhän sitä ja torakka poikineen sen ympärille), kokemaan kalakylpylä joessa (ei ehkä siisteintä laittaa jalkoja elävään kalasoppaan) ja ostamaan hedelmiä paikalliselta kauppatorilta. Onnellisina ja kiitoksii täynnä tultiin takaisin Kota Kinabaluun, otettiin 2016 vastaan ilotulituksia ihailemalla ja oltiin valmiit etenemään Philippiineille. Täällä ollaan nyt, ei oo kauheen vaikeeta ollut.