Voi mitkä kaupunkipäivät ihanassa Ubudissa! Mä olen muutaman päivän ollut yhden lempituristiharrasteeni – kaupungin kaduilla ja kujilla vaeltelemisen – pauloissa. Siihen Ubud tarjoaa puitteet vailla vertaa ja mä pidän siitä tosi paljon. Menee iisisti niitten kaupunkien listalle, mihin voi tulla uudestaan. Ja uudestaan. 

Ensinnäkin tää on silmälle valtavan rikas. Joka kulmassa on temppeli hindulaispatsaineen, kukka-asetelmineen ja kullan- ja punaisen värisine maalauksineen. Patsaat on usein puettu musta-valkoruudullisiin lannevaatteisiin. Vanhimmat niistä on tosi vanhoja, jo kuluneita, sammaloituneita ja silti tunnistettavissa norsuiksi, porsaiksi, apinoiksi, lehmiksi. Temppeleihin pääsee sisään jos haluaa rukoilla ja on pukeutunut sen mukaisesti, mutta niiden ”eteiseen” pääsee ilmankin kurkistamaan rukouksen tilaan. Temppelit on aktiivikäytössä niin paikallisten rukoushuoneina kuin trance dance, barong- ja kejac-tanssien ja tulikävelynäytösten estradeina. Tansseja myydään turisteille, mutta ne tanssitaan jumalille – ja tanssittais vaikka kukaan ei olis katsomassa. Junnut treenaa niitä vanhojen mestareitten rinnalla, kirjallisia ohjeita ei ole ja harjoittelu voi kestää vuosia, kun jokainen pään, käsien ja koko vartalon liike ja siihen yhdistyvä ilme pitää hallita pilkulleen. Tansseissa on tarinat, jotka tietysti pohjaa hindu-mytologiaan ja kun tarinan tietää, on tanssi visuaalisuudessaan vangitsevaa. Itse kävin katsomassa kejacin heti ekana iltana, mun majoituksen lähitemppelissä – tietysti siksi että siinä tanssi Ketut, majoituksen (Ketut´s place kuis muute) isäntä. Hurmaava valkotukkainen bali-ukkeli, jolla oli maailman ystävällisimmät silmät ja hymy joka luikersi suoraan sydämeen. Niin, ja hotelli johon olis voinut unohtua ikuisuudeksi – ison puutarhan keskessä sellanen pikkunen paratiisi, missä tunsi olevansa täysin sekä turvassa että hyvällä tavalla irti kaikesta. Sanoilla on vaikea kuvittaa sitä, se oli kaunis ja tyyni ja onnellinen hetken ajan koti mulle. Toki se vaikuttaa myös, että Ketut ja koko Ketutin perhe – pikkusiskosta hampaattomaan isoäitiin – olivat näitä lämpimiä indonesialaisia jotka ylipäätään ihastuttaa mua paljon. Ketut´s place, tiukka suositus.   

Sitten Ubudissa on niitä apinoita. Pyhä apinametsä ja sen viis apinaheimoa. Vietin siellä kolme tuntia ihan vaan tuijotellen noita hurmaavia olentoja. Ihan pieniä apinan pentuja oli paljon, ne roikkui äideissään tiiviisti ja oli ihan yhtä vaaleanpunasia kuin ihmisvauvat. Toki ne valuu sieltä omasta metsästään vähän kaupungin kaduillekin – yhdessä kahvilassa yks niistä oli kovin kiinnostunut mun kahvikupistani, kunnes lopulta oivalsi että se oli tyhjä. Joo, mun lempieläin on kyl apina. Ja siili. Ja delfiini.   

Kunnon kaupunkilomaan kuuluu tietysti eksyily. Sitä tein useina päivinä, uudestaan ja uudestaan, kyllästymättä. Mitä pienempi kuja, sitä enemmän se vetää mua puoleensa – ja kun ihan kaikki turistit (niitähän on Ubudissa paljon) ei oo niin kiinnostuneita sinne tulemaan, sieltä löytyy myös rauha. Eikä tartte mennä kuin muutama mutka pääkaduilta sisäänpäin kaupunkiin, niin löytyy ihana labyrintti niitä kujia, paikallisia tyyppejä, ahtaita kulmia, kanoja ja kukkoja, tenavia pyllysillään, warungeja mistä saa oikeasti paikallista ruokaa ja se tunnelma mikä Ubudissa niin vetoaa. Eikä sinne oikeasti voi eksyä eksyä. Toisin kuin riisipelloille, missä kävin vähän tutustumassa kaupungin epämääräsiin laitamiin (niinku sillee että oikeesti jo vähän tuntui siltä että täällä ei ehkä pitäs olla). Tuskin siellä mitään pahaa olis oikeesti tapahtunut, mut aika haipakkaa sieltä piti pois päästä. Tarkoitus oli tietysti käydä vaan niillä riisiterasseilla, mutta pari väärää käännöstä teki temput. Kaiken kruunas tietysti valtava rankkasade, joka kasteli mut märemmäksi kuin vielä kertaakaan tässä reissussa – olin vissiin aika surkuhupaisa näky vettä tippuvana kun kaikki vastaantulleet paikalliset alkoi naureskelemaan kun ne näki mun. Kyllä mä kokonaisuutena annan tälle mun riisipeltoretkelle sellasen koomisuusarvosanan kasiplus.   

Olin suunnitellut että teen Ubudissa tulivuoritrekin ihailemaan kun aurinko nousee. Sellasta hullua ja mahtavaa että lähdetään liikkeelle aamulla klo 02 ja ollaan perillä sitten näkemässä kun se aurinko nousee. Ubudin lähellä on kaks vuorta minne molemmille näitä retkiä tehdään, Mt Agung ja Mt Batur – joista ekasta sain kokeneempien vinkin että on superraskas eli ei mulle. Mt Baturille siis! Paitsi että ei, koska joka yö satoi täysillä. Sillee, että minä (joka siis nukun varsinkin tällä sapatin tuomalla rentoudella täydessä tiedottomuudessa) heräsin siihen meteliin kolmena yönä. Että lähde siinä sitten trekkaamaan keskellä yötä ylös tulivuoren rinteitä. Pyh. Ens kerralla, ens kerralla (joka maahan muuten näyttää jäävän näitä sään tai muun olosuhteen vuoks tekemättä jääneitä, pakko mennä joka paikkaan takasin siis!!) Menin sit kostoksi 90 minuutin balilaiseen hierontaan – menee heittämällä ihanuusasteikossa yli skaalan.  

Eikä kaupunkia vailla kahviloissa lorvimista. Ubudissa on paljon persoonattomia tusinakuppiloita ja sitten niitä helmiä, mihin sisään astuessa viihtyy heti. Siinä viihtyessä kuluu helpostikin tunti tai kaks, sitä tilaa uusia mehuja tai terveellisyyssmoothieta tai vielä yhden kupin kahvia. Mun kantis oli Art Kafe, ihana modernin mummolan näkönen pikkunen kahvila, missä oli kivat tyypit töissä, hyvää ruokaa ja just se oikea fiilis. Sillekin tiukka suositus!

Täysin hyvällä mielellä siis taas eteenpäin. Tänään onkin merkittävä päivä ja sellanen kun koko ajan vaan hymyilyttää. Enää muutama tunti ja tapahtuu jälleenkohtaaminen Kuala Lumpurissa, rakas ihmiseni tulee sinne ja sitten tätä matkaa jatketaan hetken aikaa kaksin. Parasta. Kello, juokse!!!