Mulla on niin kamalan kylmä ilman sua. Eli pateettinen kirjoitus ikävästä.

Olen surumielinen tänään. Se on omituinen tunne kun olen taas tollasen satasävyäsinisen meren ääressä ja siinä sellasessa täysin rytmittömässä päivänkulussa, missä lähinnä pyrkii minimoimaan hikoilun ja maksimoimaan suloisen ja luvallisen ei-tartte-tehdä-mitään tunnelman. Kun on niin kuumia päiviä että pelkästään hengittäminen on vähän sellanen askare. Riittää, kun istuu erilaisissa rantabaareissa, tilaa smoothien, lombok-kahvin tai kylmän kaljan, antaa tuntien kulua merta tuijotellessa tai lukee kirjaa. Se on just sitä mitä tarvitsin, just sitä mitä halusin ja täysin nappivalinta mua yhä tukkivan flunssan hoitoon. Silti mussa on koko ajan vähän latistunut tunne, surumieli joka alkoi mun toisena Gili Air päivänä eikä sen koommin oo oikein päästänyt otteestaan. Ei, se ei ole maailmoja kaatavan suurta eikä mikään tietenkään ole pilalla, mut se on koko ajan tuossa, näkyy ja tuntuu. Katselin ja kuulostelin sitä eilen pitkään ja nimesin sen ikäväksi – monenlaisesti ilmentyväksi ikäväksi, joka kietoi mut omakseen heti, kun aloin olemaan taas itsekseni ja rauhassa, vailla laumaa ihmisiä ja koko ajan tekemistä. Se sai tilan tulla nyt – eikä se ole mikään yllätys, tiesin tän tapahtuvan. Tiedän että se tulee tapahtumaan uudelleen, monta kertaa, ehkä vähän uusin tavoin.  

Ikävällä on niin monta tapaa ilmaantua. Mä näen kaksoisolentoja, omia ihmisiäni paikallisina versioina tai toisissa turreissa, ihmisiä jotka näyttää samalta tai jotenkin muuten on samanlaisesti kuin mun tyypit. Kaksoisolennot saa kaipaamaan, ihmiset jää viipyilemään ajatuksiin, sitten sitä vilahtaa facebookkiin pläräämään tyyppien profiileja ja kuvia, huomaa että on missannut jonkun ehkä tärkeänkin päivityksen, kiroaa hintsusti tyrkyllä olevaa internettiä (vaikka siis elämä osittaisessa offlinessa on oikeasti ihan mahtavaa!!!) ja haluaa heti soittaa skypellä jollekin. Mutta sitten on se aikaero ja jaaha ne kaikki nukkuu ja mä olen vaan tässä nyt pienen hetken tän linjan päässä ja kun ne huomenna herää mä en tiedä missä mä olen enkä sitten enää voi soittaa ja taas pitää säätää että oltais yhtä aikaa sekä hereillä että internetissä.  

Jonkunlainen pieni ikävä on koko ajan mussa. Se on sellanen tunne siitä, että olen kaukana mun peruskaikesta, koen tätä kaikkea itsekseni ja kaikki muut kokee muualla muuta. Se ei ole huono tunne, enemmänkin se on tieto siitä että niin on, joskus vähän kaihoinen ja joskus sellainen… toteava. Se on voimakas silloin, kun kotona tapahtuu tärkeitä – vaikka nyt sellasta että siellä ihmiset muuttuu vanhemmiksi, niillä on yhtäkkiä joku minityyppi kotona, jonka mä tapaan vasta huhtikuussa. Tai joltain tutkitaan jotain terveydessä, joku menettää jotain, joku saa uuden työpaikan, tuolla rakennetaan uutta kotia, joku menee suosikkistanduppiin, tuo tuolla menestyy telkkarissa, ai tollanen ensi-ilta, mäkin haluan pikkujouluihin, nuo tuolla on jossain missä itekin olisin jos olisin kotona. Joka paikassa pitäs olla eikä kuitenkaan missään muualla kuin täällä ja tässä kohdassa mun elämää. Sitten on ne hetket, kun jonkun puute juuri tästä ja nyt aiheuttaa sellasen järkälemäisen kouraisun, niinkuin koko sisin kierrettäis jonkun terävän ympärille. Kurkkuun nousee mandariinin kokoinen pala ja on vaikea hengittää – ja juuri sitä pitää tehdä että se sulais pikkuhiljaa pois. Sulais ainakin pienemmäksi se kouristus, se ikävä, se tunne että ostan lentolipun kotiin NYT että saan olla sen jonkun kanssa eikä yksin. Eikä se liity siihen yksin olemiseen vaan siihen ihmiseen jota siinä hetkessä ikävöi. Siihen, että meidän molempien senhetkisyydessä on kolo mihin sopii vain se toinen, missä molemmat ovat sellasta ainutta, mitä kukaan muu ei voi olla. Ja niin, on tietenkin – paljonkin –  niitä hetkiä, kun joku juttu vaan olis potenssiin kaks kun sen jakais jonkun kanssa. Ei tarttis edes niin jutella, kun siinä vaan olis joku siinä samassa hetkessä. Monia on myös sellaset hetket, kun huomaa ajattelevansa, miten joku oma tykkäis just tosta: Haha, toi naurattais Kuosmistoa! Voi Selma rakastais noita simpukoita! Toi olis Marian riippumatolle täydellinen kohta! Noissa aalloissa Janne varmaan surffais. Urho hyppäis tohon altaaseen isolla pärskyllä! Malliston kaa voitais istua tässä terassilla seittemän tuntia putkeen. Virpi ois ottanut täällä joka päivä full body massagen kahdesti. Saima ihastuis noihin kilpikonniin!! Heli ei sais tosta merestä tai tuulesta tarpeekseen ikinä – ja niin edelleen, niin monien kanssa saa näissä tilanteissa olla. Mun kokemuksissa on mukana koko mun heimo. Se on onnellista, vaikka sit sitä sielua taas puristaa se kaipuu. 

 

 

Oma irrallisuus ja rutiinittomuus on yhä edelleen mieluisaa, mut jotain tavallisuudesta kaipaan. Sitä, että tähän aikaan vuodesta olis kotona joka ilta paljon kynttilöitä. Tapais ihmisiä glögeillä ja toivottais hyvää joulua. Jännittäis vähän millanen serkunpojan ensimmäinen joulupukillinen joulu mahtaa olla. Tekis vähän isomman joulusiivon ja askartelis öisin. Juu, mä kaipaan joulunaikaa. Siks onkin maailman suurin onni että saan pianpianpian luokseni yhden ihan kaikista tärkeimmistä tyypeistäni, olemaan mun kaa sekä joulun että kuus (6!!!!) viikkoa siitä eespäin. Tänään meidän kohtaamiseen on kymmenen päivää aikaa – kyllä, tietenkin lasken päiviä. Se on mun lohtuajatus, kun tässä ikävässä on nyt tätä pitelemistä. 

 

Suhteet Ystävät ja perhe Matkat Ajattelin tänään

Uusi-Seelanti olet uuh!

Istun lentokoneessa matkalla Balille (edit: julkaisen tän Balilta, on taas hiki). Oon Uuden-Seelannin aktiiviloman jälkeen vähä väsynyt, flunssa vaivaa mun nenää, kurkkua ja korvia (en kuule mitään – haha!) ja silmiä vetistää aamukolmen herätys – ja silti tuntuu ihanasti ja selvästi siltä, että on taas alkamassa joku uus vaihe tätä matkaa ja tätä sapattiaikaa. Tänään oon ollut matkalla kaks kuukautta ja kaks päivää noin niinkuin tiukasti  kalenteripäiviä katsoen. Jos sitä aikaa tarkastellaan kokemusten, kohtaamisten tai mun tämän hetkisen ajantajuni valossa, se on ikuisuus. Hyvällä, valoisalla, oikealla tavalla pieni ikuisuus. En tiedä miettimättä mikä päivä on, kellosta puhumattakaan, mutta olen oikeassa ajassa. Olen hyvin tässä hetkessä – lentokoneen ikkunasta näkyy pilvet ja meri ja perillä ollaan kun ehditään. 

image.jpg Uuden-Seelannin vaikutus imeytyy muhun pikkuhiljaa. Viis viikkoa paikkoja, kokemuksia, ihmisiä, maisemaa, erilaisia säitä (ne vaihtuu kummallisen nopeasti!), väsymystä, ihastumista, tylsistymistä, innostumista, hämmästymistä, itsensä voittamista – siihen mahtui niin paljon. Listattuna mun viiden viikon reitti ja stopit näyttää aika tiiviiltä, vaikka jätin useammankin bussipassiin kuuluneen kohteen suosiolla välistä: Auckland – Paihia – Bay of Islands – Raglan – Mourea – Waitomo – Rotorua – Taupo – Whakahoro – Tongarino National Park – Wellington – Marahau/Abel Tasman National Park – Westport – Franz Josef – Wanaka – Queenstown – Milford Sounds – Mt Cook – Rangitata – Kaikoura – Christchurch. Nämä siis kaupunkeja tai kyliä tai puistoja joihin jäätiin yöksi. Matkan varrella toki pysähdeltiin vaikka missä (mun suosikkistoppi oli kylä nimeltä Bull, missä kaikella oli bull-päätteinen nimi niinku vaikka poliisi oli Constabull, mäkkäri oli Eatabull ja koulu Educationabull – hah!!) ja koska olen vähän huoleton, ei mulla totisesti ole muistiin kirjotettuna kaikkien pysähdysten (järvi – vuori – vesiputous – saappaanheitto – ennätyssuuri villapusero – vesiputous – siniset altaat – vuori – järvi – Collums pool – vuori – peilikuvajärvi – joki – jäätikkö – vesiputous…) nimiä, sijainteja tai muita sellasia yksityiskohtia. Paitsi Bullista ku se oli munst niin hauska (Constabull – aahhahahhahahhahahahaaa!!!)  

Tokihan tää ei listana kerro vielä oikein mitään, paikan nimet pötkössä, mutta paljon siinä on. Maisemista kirjoitinkin jo – silmien sulkeminen tuntui välillä vähän syntiseltä, koska joka paikassa on vaan niin huikeen hienon näköstä. Mun yks uusi ystävä Skotlannista sanoi, että Uusi-Seelanti on vähän niinku ”Scotland in steroids” – kaikki on vaan enemmän, mittasuhteistaan yli räjähtynyttä ja niin älyttömän kaunista ettei sitä oikein meinaa edes uskoa. Siinä on jotain maagista – varsinkin kun siihen lisää maorien kauniin mytologian ja vahvasti siinä maisemassa, vuorissa, järvissä, puissa ja kalliossa kiinni olevan tradition. Hengästyttävää. Koko ajan hengästyttävää.  

 

image.jpg

Multa kysyttiin eilen, mikä mun lempipaikka Uudessa-Seelannissa oli. Se on vaikea kysymys eikä oikein vastattavissa (kun kaikki oli niin monella tavalla erilaista – paikkoihin liittyy ihmiset, ihmisiin liittyy kokemukset, tunteet, ajatukset), mutta jos olis aseohimolla-pakko sanoa kolme, niin maisemissa voiton veis Bay of Islands, Milford Sound ja Abel Tasman.

image.jpg

Kokemuksissa kolme parasta ois Kaikoura, Paihia ja Wellington. Maisemissa mainitut kolme on niitä, joiden valokuviin mä palaan uudelleen ja uudelleen – vaikka on niin, että kuvat ei mitenkään näytä sitä mitä oikeasti näin ja mikä säväytti mua ytimiä myöten, ne kuitenkin muistuttaa mua siitä hetkestä kun kävi se Ooh! Kato! Wauh! tai sitten se mykistyminen sen maiseman edessä. Kokemuksissa mainittu trio on niitä, jotka on syvällä mun muistissa ja toistuvat sieltä mun ihastelevissa ajatuksissa usein. Uiminen leikkivien delfiinien kanssa Kaikourassa. Yliyön risteily ja kajakissa makoilu superkirkkaan tähtitaivaan alla Paihiassa. Kaupunkielämä, rytmi, tunnelma, henki ja maailman paras museo Wellingtonissa (ja tietysti hiukan joukkohysteerisesti tapahtunut Elton Johnin stadion-konsertti). Oli matkalla toki niitäkin paikkoja, joista ei mulle jäänyt mielen kulmiin mitään ihmeellisempää – tietenkin – mutta kokonaisuutena lähdin Uudesta-Seelannista täynnä kauneutta, kokemuksia, uudenlaista uskaltamista ja sitä ihmettelyä, miten mieletön maa se on. En ihmettele enää miks (melkein) kaikki rakastaa sitä. 

 

Hyvinvointi Mieli Matkat