Rentopetteri bambumajassa tykkää

Nonni. Nyt se sitten tapahtui. Kolme viikkoa ja yksi päivä ja iski ekaa kertaa tosi voimakkaasti sellanen tunne, että tää pitäisi kyllä jakaa jonkun kanssa. Nyt ollaan jonkun sellasen ytimessä mistä haaveilin kun ajattelin Tyyntä Valtamerta kotona Suomessa. Se meri kohisee nyt noin kymmenen metriä mun tämänhetkisestä kodistani ja on sininen ja turkoosi ja ääretön ja upea ja vaahtopäinen ja nukuttaa mut tänä iltana uneen äänellään. Aaltojen äänellä, veden liikkeen äänellä kun se silittää valkoista hiekkaa. Mun koti on tämmönen traditionaalinen fale, jaloillaan rannalla seisova kaislamaja, missä on keskellä lattiaa patja, sen yläpuolella pitsireunainen (!!!) hyttysverkko ja katossa pikkuinen valo. Ei muuta.  Mun tajunta meinaa poksahtaa kun tää on niin just tää. Ja mä haluaisin niin kovasti että joku olis tässä nyt mun kanssa, katsois tätä merta ja tuntis tätä samaa tunnetta. Sit voitais taivastella miten etuoikeutettua ja suurhienoa tää on. Sit syötäis mangoa välipalaksi ja sit mentäs uimaan tohon lätäkköön. 

  Tulin Samoalle siis eilen 27.10. ja ihastuin heti matkalla lentokentältä Apian kaupunkiin siihen mitä näin: värikkäitä taloja, vehreitä puutarhoja, ihmisiä omissa puuhissaan. Huomasin, et nää tyypit ei mitenkään välttämättä niin tartte seiniä kodeissaan, katto pylväitten päällä on usein just riittävä. Että jos olis sellanen kerrostalokyylä-henkinen hahmo niin tää Samoa ois kyl yhtä unelmaa. Lisäks mä havainnoin, että omat vainajat voi haudata kotipihaan, pystyttää niille loisteliaat muistomerkit siihen ja pitää haudalla upeet kukkaseppeleet – myöhemmin kuulin että nää uskoo siihen että silloin edesmenneen henki pysyy perheen lähellä eikä ala kummittelemaan. Mulla oli onnistuneesta lentoaikataulusta johtuen koko päivä aikaa ja vietin sen lähinnä flaneeraten pitkin Apian katuja, poikkeamalla kaffelle sinne tänne ja tarkkailemalla kaupungin henkeä. Tykästyin. Siinä oli joku sellanen rento syke, mikä teki siitä sympaattisen ja helpon vierailtavan. Sellasen, ettei tartte yhtään pinnistellä, elää vaan. Kyllä suosittelen. Illaksi buukkasin tulitanssishow+dinnerin majoituksen läheisestä ravintolasta, se oli sellanen katunuoria perinnetansseihin kouluttava poppoo, joten haluan ainakin uskoa että mun rahat meni hyvään tarkoitukseen. Show oli hieno, nuoret (alkaen jostain ehkä seiska-veestä että lapsiahan osa niistä oli vielä) innostuneen oloisia ja aikuiset nopeita, viehkeitä, uskottavia. Seuraksi sain samassa hotellissa asuvan Johnin, joka oli juuriltaan samoalainen mutta asunut Australiassa vuodesta 1973 asti ja oli nyt tullut perheelleen ylläriksi näitä tapaamaan ja vähän kuulostelemaan jos alkais eläkepäiviä täällä viettämään. John oli kreisi ukkeli noin ylipäätään ja lisäks varsin tukevassa humalassa ja noin 95 % kaikesta mitä se puhui oli täysin käsittämätöntä jolinaa – hyvin tultiin silti toimeen, hän puhui ja mä nyökkäilin ymmärsin tai en, kommentoin aina välillä vaikken tiennyt mihin eikä missään ollut mitään ongelmaa. Seurueeseen liittyi myöhemmin myös Meleseke meidän hotellin respasta ja pikkusiskonsa, kuvan kauniit ja tosi suloset siskokset. Meleseken kanssa juteltiin pitkään tyttöjen juttuja (eli pojista ja kuukautisista, kyllä!) ja sovittiin että joskus vielä nähdään uudestaan.  Tänään matkasin sitte saaren eteläosaan, Lepaan, mistä olin varannut tän mun rantamajaunelmani. Olin aikeissa tulla tänne paikallisbussilla (ne on muuten kaikki maalattu erivärisiksi ja niillä on nimet. Niinkuin Princess Pasifica. Tai Lady Mountain.  Upeita. Ja jos penkeillä ei ole tilaa, matkustetaan päällekkäin – kunhan kaikki pääsee kyytiin), mutta sitten mut nappaskin kyytiin taksi, joka teki vastustamattoman hyvän tarjouksen noin 1,5 tunnin matkasta tänne. Taksikuski, Tawacii, oliki oikeasti opettaja, joka teki vähän keikkaa ku mukuloilla oli lukuloma ja siinä ku puoltoista tuntia tehtiin yhteistä matkaa niin tulihan siinä juteltua kaikenlaista. Se kertoi muun muassa että on vähän vaikeeta ku ei ole löytynyt Samoan leideistä hänelle omaa ja hyvää vaimoa, sellasta jolla olis  rakkautta sydämessä (awwwww!!!!!!). Tai että täällä Samoalla on koulu, mihin jenkeistä roudataan ongelmanuoria tiukemmin kasvatettaviksi jonkun projektin puitteissa ja hän haluais sinne mennä töihin niitä oikomaan ihmisten tavoille. Niin, ja siis ihan ihaninta oli että tää tyyppi pysähtyi matkan varrelle ja osti mulle pussillisen mangoja paikallisilta kakruilta, koska on ihan varma (ja hyvin oikeessa) että Suomesta ei saa yhtä hyviä mangoja. Erotessa se sanoi mulle, että jumala teki tästä hänelle erityisen päivän kun saatiin jakaa tää matka yhdessä. Siinä kohdassa musta tuntui (taas) siltä, että mun elämä on tällä hetkellä erityisiä päiviä täynnä. Tämä ja huominen ja sitten ja sitten ja sitten. Kaikki ne yöt vietän rannassa, meren lähellä, omissa pienissä kaislamajoissani.    Eilen oli sitte sellasta, että pääsin vähän tuurilla ajelemaan erään Elsan kanssa saarta ympäriinsä. Nähtiin vesiputouksia, luonnon uima-altaita, huikeita rantoja ja muutenkin helppoo silmille -henkistä maisemaa. Korkeita vuoria, supervehreetä, pieniä kyliä. Kaikki moikkailee ohimeneviä autoja ja jos on tarve pysähtyä, hymy on varma. Täällä on ihmisissä rennompi meininki ku Fidzillä, elävät omaa eloaan tossa kaikes rauhassa ja turisti silloin tällöin ohjataan oikeelle tielle tai pedataan sille faleen sänky. Harmittaa ohuesti, että on vaan viikko aikaa – jos niitä ois vaikka kaks ehtis tsekkaa ton toisenkin saaren (Savais, tämä on Upolu). Se jääköön ens kertaan sitten, Samoalle vois helposti kuvitella tulevansa uusiksi. Tääl on hyvä olla.