Taukopaikalla(an)

 

 

Käytin just kahdeksan päivää sapatistani tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Kyllä, se oli täysin tarkoituksellista ja tapahtui Lombokilaisilla Gilin saarilla Air ja Trawangan. Molemmat saaria, joissa olen käynyt aikaisemminkin, molemmat iisin oleilun tyyssijoiksi tiedettyjä, moottoriajoneuvottomia ja helposti ympärikäveltäviä saaria ja molemmat viritetty kuin täsmänä siihen, ettei tartte olla aktiivinen (kuvissa vähän vihjettä maisemista). Ai miksi? No koska se oli täysin tarpeellista. 

Uuden-Seelannin tiukan aikataulun ja ohjelmallisten päivien jälkeen – ja tämän matkan tässä pisteessä – mieli karjui vastalauseita: 

 EI mä en halua nähdä Indonesiasta mitään uutta! (Vaikka oikeasti tietysti haluan, koluta maan paikkoja ja oppia siitä – ja vaikka tuntuu vähän liian laiskalta ja vähän nololta antaa itsensä valita vain se tuttuus.)

 EI mä en halua kiivetä mihinkään, kävellä satoja metrejä tai nähdä mitään maisemia tai ällistyä siitä miten hienoa jossain voi olla! (Vaikka oikeasti mun silmät ja sisin ahmii kaiken, jaksaa hämmästyä ja nauttii siitä vaikka se olis pienen vaivan päässä.)

 EI mä en halua tutustua kehenkään tai oikeastaan ees jutella kenenkään kanssa! (Vaikka oikeasti haluan jutella, juuri siinä hetkessä en kylläkään uusien henkilöitten kanssa.)

 EI mä en halua ylittää itseäni uskaltamalla ja sitten nauttimalla siitä! (Vaikka hellin kyllä sisälläni sitä tietoisuutta että uskallan, pystyn.)   

Olin liian väsynyt, liian täynnä menneitä viikkoja, liian tukossa flunssasta. Tarvittiin tauko. Tauko matkan tekemiseen, tauko uuteen, tauko siihen että jokainen päivä on taas uudella tavalla jotain mitä mikään päivä ei koskaan ole ollut. Tuntui ääreisluksukselta purkaa rinkka ja asetella tavarat kaappiin, viikata vaatteet oikein pinoihin ja nähdä yhdellä silmäyksellä mitä mukana on. Toivottaa samoille naamoille huomenet aamiaspöydässä joka aamu, höpistä hotellin tyyppien kanssa, nauttia kun ne toisesta aamusta pitäen muisti että juon kahvini tilkalla maitoa ja että se saa olla mieluummin lombok-kahvia kuin nescafeta. Löntystellä saarten ympäri niin hiljakseen kuin ikinä pystyy, pysähdellä siltä tuntuessa. Lukea kaksi kirjaa. Kirjoittaa luovan kirjoituksen kotitehtävä melkein valmiiksi (no se on tosi vaikea!!). Tuijottaa loputtomasti merta ja siinä killuvia veneitä. Ottaa joka päivä päikkärit. Nukkua joka yö niitten päikkäreitten lisäksi vähintään yheksän tunnin yöunet. Puhua skypessä omien kanssa tai ainakin yrittää josko wifi ei kaatuis just sillä kertaa. Lojua rannalla aurinkovarjon alla. Antaa ajatusten vaan tulla, mennä, pysähdellä. Olla välittämättä sadekuuroista. Niin, latautua. Siinä oli sellanen teho, että kun sitten viimeisen Gili-päivän aamuna heräsin, olin täynnä uteliaisuutta taas. Täynnä halua tehdä asioita, nähdä jotain uutta, jutella joka päivä jonkun tuntemattoman kanssa ja tuntea olevansa matkalla. Tää taisi olla mun hetkeni kokea ”two month travel-fatigue” – se ilmiö kun todella väsyttää elämä rinkassa, kun oma matkalla oleminen alkaa olemaan itselle tavallista ja mielessä saattaa pyörähtää jopa kotiin lähteminen. Niin ja tulee se ikävä.   

 

Siinä mitääntekemättömyydessä ehti ajatuksissa tietenkin pyöriä vapaasti kaikenmoista.  Mietin paljon sitä, että kun on omasta tavallisuudesta täysin irrallaan, aika kuluu niin monella tavalla erilaisesti. Tämä poissakotoa-aika tuntuu ainakin tuplilta siihen mitä se oikeasti on. Päivät on välillä loputtoman pitkiä ja välillä vilahtavat käsistä kuin huomaamatta. Kellonajoilla on väliä oikeastaan vain silloin kun pitää ehtiä laivaan, bussiin tai lentokoneeseen tai sopii tapaavansa jonkun kadunkulmassa mennäkseen yhdessä illalliselle. Tai kun haluaa soittaa Suomeen (on muuten käsittämätöntä ja aivan naurettavaa hahhahahaa miten moneen suuntaan väärin mä olen laskenut aikaerojen vaikutusta – jos muhun pitäs luottaa ni yhtään puhelua ei ehkä koskaan ois soitettu). Tiedän yleensä mikä viikonpäivä on ja karkealla tasolla minkä numeroinen se päivä on, mutta niilläkään tiedoilla ei juurikaan tee mitään. Varsinkaan mun tauon aikana. Tauon aikana aika kului päivissä hitaasti mutta kokonaisuutena nopeasti. Ihan tosta vaan oli se vika ilta kun pakkasin taas kamat kassiin ja sukelsin viimeistä kertaa oman bungalowini supersuureen sänkyyn, hyttysverkon suojiin ja ajattelin siinä omassa turvapesässäni, että olinpa sittenki vaan aika hyvä kun tajusin kuulla itsestäni sen, että tää tauko tarvittiin.