Uusi-Seelanti olet uuh!

Istun lentokoneessa matkalla Balille (edit: julkaisen tän Balilta, on taas hiki). Oon Uuden-Seelannin aktiiviloman jälkeen vähä väsynyt, flunssa vaivaa mun nenää, kurkkua ja korvia (en kuule mitään – haha!) ja silmiä vetistää aamukolmen herätys – ja silti tuntuu ihanasti ja selvästi siltä, että on taas alkamassa joku uus vaihe tätä matkaa ja tätä sapattiaikaa. Tänään oon ollut matkalla kaks kuukautta ja kaks päivää noin niinkuin tiukasti  kalenteripäiviä katsoen. Jos sitä aikaa tarkastellaan kokemusten, kohtaamisten tai mun tämän hetkisen ajantajuni valossa, se on ikuisuus. Hyvällä, valoisalla, oikealla tavalla pieni ikuisuus. En tiedä miettimättä mikä päivä on, kellosta puhumattakaan, mutta olen oikeassa ajassa. Olen hyvin tässä hetkessä – lentokoneen ikkunasta näkyy pilvet ja meri ja perillä ollaan kun ehditään. 

 Uuden-Seelannin vaikutus imeytyy muhun pikkuhiljaa. Viis viikkoa paikkoja, kokemuksia, ihmisiä, maisemaa, erilaisia säitä (ne vaihtuu kummallisen nopeasti!), väsymystä, ihastumista, tylsistymistä, innostumista, hämmästymistä, itsensä voittamista – siihen mahtui niin paljon. Listattuna mun viiden viikon reitti ja stopit näyttää aika tiiviiltä, vaikka jätin useammankin bussipassiin kuuluneen kohteen suosiolla välistä: Auckland – Paihia – Bay of Islands – Raglan – Mourea – Waitomo – Rotorua – Taupo – Whakahoro – Tongarino National Park – Wellington – Marahau/Abel Tasman National Park – Westport – Franz Josef – Wanaka – Queenstown – Milford Sounds – Mt Cook – Rangitata – Kaikoura – Christchurch. Nämä siis kaupunkeja tai kyliä tai puistoja joihin jäätiin yöksi. Matkan varrella toki pysähdeltiin vaikka missä (mun suosikkistoppi oli kylä nimeltä Bull, missä kaikella oli bull-päätteinen nimi niinku vaikka poliisi oli Constabull, mäkkäri oli Eatabull ja koulu Educationabull – hah!!) ja koska olen vähän huoleton, ei mulla totisesti ole muistiin kirjotettuna kaikkien pysähdysten (järvi – vuori – vesiputous – saappaanheitto – ennätyssuuri villapusero – vesiputous – siniset altaat – vuori – järvi – Collums pool – vuori – peilikuvajärvi – joki – jäätikkö – vesiputous…) nimiä, sijainteja tai muita sellasia yksityiskohtia. Paitsi Bullista ku se oli munst niin hauska (Constabull – aahhahahhahahhahahahaaa!!!)  

Tokihan tää ei listana kerro vielä oikein mitään, paikan nimet pötkössä, mutta paljon siinä on. Maisemista kirjoitinkin jo – silmien sulkeminen tuntui välillä vähän syntiseltä, koska joka paikassa on vaan niin huikeen hienon näköstä. Mun yks uusi ystävä Skotlannista sanoi, että Uusi-Seelanti on vähän niinku ”Scotland in steroids” – kaikki on vaan enemmän, mittasuhteistaan yli räjähtynyttä ja niin älyttömän kaunista ettei sitä oikein meinaa edes uskoa. Siinä on jotain maagista – varsinkin kun siihen lisää maorien kauniin mytologian ja vahvasti siinä maisemassa, vuorissa, järvissä, puissa ja kalliossa kiinni olevan tradition. Hengästyttävää. Koko ajan hengästyttävää.  

 

Multa kysyttiin eilen, mikä mun lempipaikka Uudessa-Seelannissa oli. Se on vaikea kysymys eikä oikein vastattavissa (kun kaikki oli niin monella tavalla erilaista – paikkoihin liittyy ihmiset, ihmisiin liittyy kokemukset, tunteet, ajatukset), mutta jos olis aseohimolla-pakko sanoa kolme, niin maisemissa voiton veis Bay of Islands, Milford Sound ja Abel Tasman.

Kokemuksissa kolme parasta ois Kaikoura, Paihia ja Wellington. Maisemissa mainitut kolme on niitä, joiden valokuviin mä palaan uudelleen ja uudelleen – vaikka on niin, että kuvat ei mitenkään näytä sitä mitä oikeasti näin ja mikä säväytti mua ytimiä myöten, ne kuitenkin muistuttaa mua siitä hetkestä kun kävi se Ooh! Kato! Wauh! tai sitten se mykistyminen sen maiseman edessä. Kokemuksissa mainittu trio on niitä, jotka on syvällä mun muistissa ja toistuvat sieltä mun ihastelevissa ajatuksissa usein. Uiminen leikkivien delfiinien kanssa Kaikourassa. Yliyön risteily ja kajakissa makoilu superkirkkaan tähtitaivaan alla Paihiassa. Kaupunkielämä, rytmi, tunnelma, henki ja maailman paras museo Wellingtonissa (ja tietysti hiukan joukkohysteerisesti tapahtunut Elton Johnin stadion-konsertti). Oli matkalla toki niitäkin paikkoja, joista ei mulle jäänyt mielen kulmiin mitään ihmeellisempää – tietenkin – mutta kokonaisuutena lähdin Uudesta-Seelannista täynnä kauneutta, kokemuksia, uudenlaista uskaltamista ja sitä ihmettelyä, miten mieletön maa se on. En ihmettele enää miks (melkein) kaikki rakastaa sitä.