Viti Levu, auto ja me
Palasin just (26.10.15 illalla) Nadiin vietettyäni neljä päivää autoitse Viti Levussa. Oon vähän hiljaista tyttöä mutta vaan sellasesta täysin onnellisesta syystä että on ollut niin superisti huippua ihan joka hetken osalta. Nyt istun tässä odottamassa mun mangossa marinoitua kalaani, juon paikallista olutta (Vonu, nam!) ja etenen sanoissa hitaasti, rauhassa, mietiskellen samalla kaikkea mitä oli. (Hotellin internet ei toimi joten julkastaan ku pystytään – edit: linjoille 28.10.2015).
Autoretkellä mun kanssani oli Chris, heti (silloin muinoin, siltä tuntuu nyt) ekassa saaressa tapaamani maailmankansalainen, jonka passissa seisoo Iso-Britannia, mutta jonka elämä on tällä hetkellä asettunut Uuteen-Seelantiin. Tuttavuuden tunne syntyi nopeasti, syveni muutamassa jaetussa saaressa ja kuinka ollakaan tuli siinä sovittua että juu juu vuokrataan kimpassa auto ja lähetään Viti Levuun eksyilemään – P A R A S T A!! Saarihyppyjen varrella tiet erkani eri saariin parikin kertaa mutta kummankin vikan saaren jälkeen jälleenkohdattiin katamaraanin kannella ja startattiin road trip kohti Coral Coastia, pääkaupunkia Suvaa ja kaikkia yllätyksiä mihin törmätä. Viti Levun ympäri kulkee Queens road, joka siis on päätie, asfaltoitu ja kohtuullisessa kuosissa. Sitä pitkin eksyilemään siis, mun matkani määränpää oli Suva, kun taas Chris päätti ajaa ympäri koko saaren (koska meillä oli eri määrä päiviä käytössä, hän halus tsekkailla jotain huikeeta sukellusta pohjoisessa osassa saarta jne…)
Aika heti startin jälkeen kävi ilmi kaks asiaa: Viti Levu on täynnä pieniä kyliä ja niitä edeltäviä hidastetöyssyjä (täkäläisittäin hump! HUMP!!!) ja nää ei niin piittaa paikkoihin ohjeistamisesta esim. kylteillä. Et niinku kun jossain brosyyrissa sanotaan että ois näkemisen arvoinen paikka niin sinne on kyl aika vaikee löytää kun missään lähellä tapahtumista ei ole opasteita viemässä perille. Toisaalta kun kyliä on 10 kilometrin välein ja siellä tyyppejä, niin kysymällä (usein) pääsee minne haluaa. Jaettiin monet naurut, monet uukkarit, monet eksymiset, monet hylätyt ideat kun kysymälläkään ei löydy ja muutama epätoivonen ärräpää kun tie muuttui hiukan liian offroadiksi meidän vuokra-autolla ajella. Nähtiin niitä kyliä ja kylien tyyppejä, paljon kouluja, vielä enemmän kirkkoja ja tien varrella joka kylän jälkeen pitkät rivit torikauppiaita ihmeellisine ja tutumpine vihanneksineen, aina teki mieli ostaa kaikki mut yleensä ostettiin vaan mangoja ja ananasta (herkkua! herkkua!!). Jos pysähdyttiin kylillä, saatiin aina osaksemme hienovaraista tai suoraa tuijottelua ja ystävällinen bula jokaiselta vastaantulijalta. Käytiin Viti Levun parhaaksi sanotulla biitsillä (Natandola) joka oli kyllä meiän mielestä iso mutta vähä laimee saarten jälkeen. Kohdattiin siellä eräs herra, jonka lippiksessä luki Jesus is my boss man ja joka halusi myydä meille ratsastusretken pisin biitsiä. En ostanu (koska hevoset on pelottavia) mutta ihastuin sen tyypin pieneen tyttöön nimeltä Lai. Lai näytti Viidakkokirjan Mowglilta, sillä oli samanlainen takkutukka ja likaa poskissa ja sen silmät oli merkillisen vangitsevat.
Iltapäivästä saavuttiin sitten Sigatogaan, joka oli ei pelkästään kylä vaan oikein ”town” eli aavistuksen isompi kuin ne noin kakskyt muuta jo ohitettua. Siellä oli isolla kentällä pystyssä teltat ja niissä joukkoja, paikallisia iloisia joukkoja! Oli musaa, laulua, tanssia, ruoka tuoksui ja tenavat juoksenteli eestaas pitkin nurmea. Hyvä meininki, hihkuttiin eräässä vuokra-autossa ja mentiin tietysti katsomaan mistä oli kyse. Meidät otti heti haltuun eräs nainen kahden pienen lapsensa kanssa, toi meille syömistä, istutti meidät seurueeseensa ja kertoi että juhla on jokavuotinen perinne, ja lähikylien asukkaat saapuvat sinne keräämään varoja kylien kehittämistä varten (koulut, terveydenhuolto ja sen kaltasta). Nainen esitteli itsensä Jokavetiksi, lapsensa Ninaksi (2 vee) ja Williameksi (4 vee) ja kertoili laveasti tarinoita perheestään ja historiastaan, miten tapasi aviomiehensä ja miten nyt asutaan 10 minuutin ajomatkan päässä hyvässä paikassa hyvää elämää. Jokaveti kyseli meistä paljon, kuunteli, kyseli lisää, kuunteli taas. Välillä naurettiin, Williame ihaili Chrisin kameraa ja sen kuvia, Nina tuijotti meitä suurin silmin eikä oikein lämmennyt hymyilyttämisyrityksille – mutta kun sitten hymyili se oli mitä suurinta säteilyä. Keskustelu eteni nopeasti pisteeseen, missä Jokaveti halusi tietää missä olisi aikomus yöpyä ja kuultuaan että meillä ei vielä ollut sijaa missään majatalossa, hän muitta mutkitta pyysi meidät luokseen asumaan. Ai oikeastiko? Ihan tottako? Ai että me voitais tulla yökylään teille? Joo, tulkaa, tulkaa meille yöksi, meillä on tilaa ja hyvä koti ja hyvä perhe ja hyvä elämä. Tulkaa. TULLAAN!! Tullaan tietysti! Ja niin me sitten mentiin – se kymmenminuuttinen siitä keskustasta Jokavitin ja perheensä kotiin. Siellä odotti aviomies Eli sekä vaihteleva määrä erilaisia tätejä, serkkuja, setiä, enoja ja lauma eri-ikäisiä ipanoita joka nurkassa. Vastaanotto oli päräyttävän lämmin, meidät suljettiin perheeltä tuntuvaan syleilyyn ja kaikkien kanssa oli vaan hyvä olla. Ilta vietettiin kawa-session parissa, siinä meni tunteja turisten ja tutustuen, naurettiin paljon ja ihmeteltiin miten paljon Suomessa on talvella lunta (joskus). Eli kertoili meille vähän surullisiakin tarinoita omasta menneisyydestään, katseli meitä lempein silmin ja sanoi monta kertaa että nyt on paremmin kun on kaunis vaimo, hienot lapset ja onnellinen oma elämä – ja kylässä vieraita kaukaa. Naapurista purjehti mukaan ”Auntey” – ihana rehevä sielu joka joi enemmän kawaa kuin ykskään miehistä, nauroi koko ajan, poltteli vahvoja fidziläisiä kessuja (jotka sukulaispojat hälle kääri kun hän ei ite viittinyt) ja soitti siskolleen Australiaan kertoakseen että me ollaan kylässä. Mäkin juttelin siskon kanssa muutamat sanat – se karjui siellä puhelimeen että nyt nauttikaa tästä, olette hyvän perheen vieraita ja teistä pidetään parasta huolta ja muistakaa että tämä on oikea Fidzi eikä elämä resorteissa. En voisi olla enempää samaa mieltä. Auntey piti mua kädestä ja sanoi mulle, että nyt säkin olet mun sisko, olet mun Suomen sisko, nyt on yksi sisko ausseissa ja toinen kaukana Suomessa. Jouduin nieleskelemään palaa kurkusta aika pitkään sen jälkeen – olin niin sen perheen sylissä. Kawaa juotiin paljon ja kun me mentiin nukkumaan, oli herraseurue lähtenyt vielä naapuriin jatkamaan iltaa – kuuleman mukaan palasi kotiin kello kolmelta. Aamulla herättiin elämän ääniin ja päästiin suoraan sängystä aamiaispöytään. Tai siis aamiaislattialle itsetehdyn bambumaton päälle, juomaan kuumaa sitruunateetä ja syömään leipää ja voita. Perheen vanhin (meille vain uncle) sanoi siinä aamiaisen lomassa lempeästi, että olette nyt osa perhettä, voitte tulla milloin vain takaisin. Kuristi taas kurkusta. Olen nyt oman Salmis-heimoni ja ystäväperheeni lisäksi osa erästä fidziläistä perhettä, Nawalun perhettä ja se on kyllä valtavinta kunniaa. Päivää lähdettiin vielä jatkamaaan yhdessä edelleen käynnissä oleviin bileisiin ja sitä varten Jokaviti silitti mulle lainaksi varten paikallisen juhlavaatteen – tunsin hetken olevani melko autenttinen Fidzin nainen, vaikka tietty sellanen albiinoversio. Juhlassa lahjoitin tietysti Jokavitin kylälle osuuteni, sain isot aplodit kaikilta ja Williamen viihtymään mun sylissä. Sydän meinasi haljeta kappaleiksi, kun tuli se hetki, että piti erota. Halattiin pitkään, vaihdettiin yhteystiedot. On aika ykköstä yhtenä nimenä Jokavitin puhelimen yhteystietojen joukossa, yhtenä ystävänä hänen facebookissaan. Nawalun perhe osoitti todeksi sen mitä sanotaan fidziläisten vieraanvaraisuudesta, ystävällisyydestä, sydämen lämmöstä, anteliaisuudesta, rakastamisesta, naurusta. Lämmin kohta mun sydämestä kuuluu ikuisesti Sigatokaan, kaikille Nawalun ison perheen jäsenille.
Roadtrip jatkui sitten Pasific Harbouriin, pikkuruiseen merenrantakylään missä ei tehty juuri mitään koska Chrisin haaveilema sukeltelu vihaisten haitten kanssa ei syystä ja toisesta onnistunut. Yövyttiin hauskassa hostellissa, syötiin hyvin, juteltiin paljon ja paljosta. Tuntuu erityiseltä miten nopeasti sitä oppii tuntemaan yllättävän paljonkin ja miten se helppo oleminen syvenee, miten sitä tuntee toisen ihan oikeaksi ystäväksi vaikka on tunnettu vasta päiviä.
Seuraava päivä oli varattu Suvalle, pääkaupungille josta oli etukäteen kuultu vähän huonoakin palautetta – varokaa taskuvarkaita, varokaa helppoheikkejä, varokaa huiputtajia. No, saatiin Suvasta lähinnä vähän kuollut kuva, oli sunnuntai ja kaikki oli kiinni. Ei nää tee hommia sunnuntaisin, koko kaupungista löyty päiväsaikaan yks avoin kahvila ja illallakaan ei kovin montaa. Koska Suvassa ei ollut mitään tekemistä, ajettiin Colo i Suvaan, läheiseen sademetsään ja haahuiltiin siellä ympäriinsä muutama tunti. Uitiin vesiputouslammikoissa ja kiivettiin näköalapaikalle. Se oli sellanen ystävällinen metsä. Sellanen, että kun sinne astuu ei tunnu siltä että sitä häiritsee, vaan siltä että se kutsuu luo ja silittää sua lempeästi. Hyvä metsä, hyvä retki, hienot vedet. Illalla sitten, koska kaikki paitsi elokuvateatteri oli niin kiinni, mentiin elokuviin – mikä oli vähän surrealistinen kokemus ihan vaan siksi että se oli ylipäätään niin outoa ja fidziläiset on loistotyyppejä myös leffateatterin pimeydessä – ne kikattaa ja eläytyy ja jännittää. Niitten puhelimet soi ja ne juoksee aulaan vastaamaan ja sit ne tulee pimeessä takaisin ja kompastelee. Ja sit on tietty se asia, et kuka nyt tänne asti matkustettuaan menee leffaan istumaan pimeessä? Me mentiin. Nauratti. Seuraavana päivänä mä nappasin sitten bussin kohti Nadia ja matkustin villin kuskin kyydissä takaisin pitkin Coral Coastia Nadiin. Tässä olen nyt. Onnellistuttava retki.