Eilen oli ensimmäinen päivä, kun tein ensin normaalin työpäivän ja sit loppu illan opiskelin kotona. Ennakko-oletuksena ajattelin kärsiväni jonkin sortin käynnistymisvaikeuksista töistä kotiin tultua – ja niinhän se oli. Päivälle tuli pituutta työn ja opiskelun parissa kaksitoista ja puoli tuntia, josta aktiivista työskentelyä oli yksitoista tuntia, kun työmatkat, kotiin tulon jälkeinen tauko ja yks välitauko illalla miinustettiin. Käynnistymisvaikeus johtui päätöksentekokyvyttömyydestä: missä fyysisesti olisin kotona kun opiskelen koko loppu illan (:D. Tuo on mulle hyvin tyypillinen toiminnanohjauksen ongelma, koska jos paikka on huono niin keskittymiskyky on huono. Luin ensin tehtävään kuulunutta e-kirjaa vartin ruokapöydän ääressä ja sit toisen vartin työpöydän ääressä. Oon ollu aina todella huono tekemään mitään pöydän ääressä jos teen töitä tai opiskelen kotona. Muistan joskus yläasteikäisenä äidin sanoneen, ”sulla on koulupöytä muttet koskaan käytä sitä. Laitetaan se siskolles, hänellä on sille kyllä käyttöä”. Se on kyllä niin totta, mulle se työ- ja koulupöytä on ollut aina enemmän sisustuselementti kuin tarpeellinen käyttökohde…hieman lähti ajatus karkaan itse aiheesta… Niin siis hetken päästä sit tajusin vaihtaa yökkärin, vetää viltin päälle, ja hautautua sohvalle. Ja kellon ollessa yhdeksän illalla, löysin itseni sieltä sohvalta viltin alta johon olis kolme tuntia aikaisemmin hautautunut.

On kyllä paljastettava sekin tosiasia, että sohvalle päästyäni tuskastelin tehtävänannon kanssa (omasta mielestäni) liian kauna. Tuntui ettei tehtävä edennyt mihinkään ja ihmettelin, miten ihmeessä noihin tehtävässä esitettyihin kysymyksiin voisi vastata kyseisen tekstin pätkän perusteella (hikikarpalot otsalla :D). Mut sit tuli se mulle hyvin tyypillinen reaktio: periks ei anneta, vaikka mieli tekis! Ja niinhän se tehtävä valmistui siihen vaiheeseen kun olin suunnitellut.

Tiedostan ja huomaan kyllä että vielä tää on kivaa ja moni asia menee alkuinnostuksen piikkiin, mutta kyllä se hymy vielä hyytyy moneen kertaan. On hyvä tiedostaa ja sanoittaa itselleen sekä jopa muille se fakta. On kuitenkin osattava olla itsellensä armollinen työn ja opiskelujen yhdistämisessä ja miettiä vaikein hetkinä niitä pieniä ja isoja juttuja, joita on kulloinkin jo saanut aikaan. Vielä toistaiseksi oon ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä mä sen 90 opintopistettä saan puolessa toista vuodessa kasaan. Mutta katsotaan asiaan uudelleen kun ollaan menty puoli vuotta eteenpäin (:D).

Onko siellä joku muu joka opiskelee ahkerasti töiden ohella?