Tänään aamu lähti käyntiin herätessä auringon paisteeseen ja Ninan herätyskelloon. Juotiin aamukaffet ja otin yhden leivän. Lähetin kaverille viestiä, jos voisin tuoda myydyn rungon kuljetukseen näin heti aamusta, tämä sopi, joten laitoin kamat valmiiksi ja hyppäsin eilen kasatun pyörän selkään. Nokka kohti Ruoholahtea ja uusi pyörä tuntui todella hyvältä. Tämä tulee olemaan mulla pitkään, oli ajatus mielessäni. Luovutin rungon kuljetukseen ja se lähtee kohta Oulua kohti uudelle omistajalleen.

Tästä lähdin ajamaan baanalle ja otin parit kuvat uudesta pyörästä. Helsingin kesä on ihana.

Suuntasin kotia kohti, ja tarkoitus oli lähteä faijan kanssa pelaamaan kierros golfia, suom. kolopallo. Ilma kuitenkin antoi meille matkalla törkyisen raekuuron ja ennuste näytti huonolta. Otimme ravintolassa kahvit ja pullat, ettei tullut turhaa reissua. Lähdimme Laakson sairaalaan moikkaamaan mummoa. Tässä kohdassa tunnelma meni high to low. Mummo oli todella huonossa kunnossa, puheesta ei oikein saanut selvää, eikä pystynyt nousemaan pyörätuolista.

Juuri ennen kun lähdettiin, mummo vakuutti, että voi käydä yksin vessassa, jos työnnämme pyörätuolin vessaan. Varmistimme asiaa hoitajilta, eikä se näin ollut. Hoitajat ottivat mummon mukaansa ja auttoivat hänet vessaan. Hyppäsimme faijan kanssa autoon ja faija heitti minut himaan. Päällimmäisenä mielessäni nyt pyörii: Kuinkakohan monta kertaa saan vielä mummon nähdä, niin että hän minut tunnistaa. Ei ole meinaan joka kerta tunnistanut. Elämän kiertokulku on ihmeellinen asia, mutta loppupää ei ole kaunista katottavaa. Tämän tietää kaikki, jotka ovat nähneet läheisen ihmisen viimeisiä vuosia läheltä. Mummollani on ollut hyvä elämä, monta lasta ja enemmän lapsen lapsia, on jopa lapsen-lapsen-lapsia. Mummo on nähnyt paljon surua ja iloa. Toivottavasti saisi nähdä vielä paljon iloa, ennen loppua.