Voisiko jo…. Näillä sanoilla alkaa moni lause nykyään. Voisiko jo päästä opiskelemaan, voisiko saada parempaa duunia jne. Tuntuu, että elämässä on inhottava välivaihe meneillään, pitää laskea pennejä eikä oikein nauti joka hetkestä. Joku ulkoinen este on tiellä, eikä voi liikkua eteenpäin. Tähän vaiheeseen voi varmaan moni samaistua, harmittaa teidänkin puolesta.

Tämä elämäntilanne on nyt varmaan suurin syy siihen, miksi en ole tänne kirjoitellut vähään aikaan. Laiskuus myös suurena syynä. Jotenkin rupee rasittamaan, kun ei ole päässyt nyt 2,5 vuoteen opiskelemaan. En opiskelua sinäänsä kaipaisi, mutta haluaisin päästä eteenpäin. Paras asia olisi, jos saisin parempaa duunia, tai lotosta voittaisin miljoonia. Työmarkkinoilla ei kuitenkaan kukaan halua palkata tällaista valkolakkista herrasmiestä, jolla ei ole korkeakoulututkintoa. Joten nyt istutaan duunissa, josta saa juuri ja juuri tarpeeksi rahaa normaalin arjen pyörittämiseen. Eikä tästä oikeestaan voi mihinkään edistyä. Joka kuukausi stressaan raha-asioista ja duunista. Unelmoin, että joku näkisi lahjani ja ahkeruuteni, ottaisi riskin kanssani ja palkkaisi minut mahtavaan yhteisöön, laitoin tuossa viime viikolla työhakemuksia taas, kun selvisi ettei taaskaan päästy opiskelemaan. Ymmärrän sen, etten paperilla näytä parhaimmalta hakijalta, mutta eniten harmittaa se, etten voi sille mitään tehdä. Opiskelemaan haetaan taas kevään haussa, mutta mitä jos en pääse silloinkaan? Tässä samassa duunissa penniä venyttäen vielä pidempään? Ahdistaa.

Vaikka tulevaisuus välillä ahdistaakin, niin olen myös iloinen asioista. Arki menee hymyillen läpi. Hankin juuri uuden talvitakin ja uudet talvikengät. Velat ja osamaksusopimukset pitäisi olla maksettu pois vuoden loppuun mennessä. Minulla on maailman ihanin tyttöystävä vierelläni ja maailman parhaat ystävät. Elämäni on iloista, mutta tuntuu välillä etten voi nauttia sydänmeni kyllyydestä. Haluan matkustaa tyttöystäväni ja ystävieni kanssa. Haluan koiran. Haluan istuskella auringossa kahvilla. Haluan olla. Haluan nauttia. Ja kaikkein eniten haluan nauttia kaikesta elämässäni. En loppujen lopuksi kaipaa paljoa, että olen onnellinen. Nykyiseen eläämääni haluaisin vaihtaa vain työpaikan, tai olla opiskelemassa, että saisin mukavemman työpaikan. Lisäksi haluaisin matkustella välillä. Pari kertaa vuodessa pieni irtiotto arjesta. Se olisi unelmani. Vaikuttaako mahdottomalta ja järkyttävän kunnianhimoiselta? Ei minun mielestäni.

En kaipaa paljoa, että olen onnellinen. Olen onnellinen tälläkin hetkellä. Olisi kuitenkin mukavaa, että myös työajalla minut ympäröisi ihmiset, joiden kanssa nautin keskustella ja tehdä töitä. Jos kävelen kaupungilla ja näen ihanan paidan, olisi mukavaa voida ostaa se ilman, että tarkastaa tilin saldon ja laskee pitääkö ostoksen jälkeen syödä nuudeleitaa loppukuukausi. Haaveilen, toivon ja odotan, että joku ottaa riskin kanssani.