Kun tammikuussa palasimme Lissaboniin olimme Deon kanssa molemmat monella tapaa hukassa, hämmentyneitä ja häkeltyneitä. Harteilla painoi kolmeviikkoinen, erittäin intensiivinen vierailu Suomessa, iso kasa univelkaa, läheisten hyvästelemisen haikeus ja täysin tyhjän päälle pudottautuminen. Neljä kuukautta aiemmin koko homma oli ollut vasta pelkkää kokeilua, hakemista ja etsintää. Kuin pitkä loma, minkä turvana ja tukipisteenä oli ollut joulukuussa Suomessa odottavat työt. Nyt ei ollut mitään.

Deo kipuili ensimmäistä kertaa koulun kanssa, minkä tajusin myöhemmin olleen vain samaa ison muutoksen konkretisoitumisen äärellä reagoimista, mitä itsekin noina tammikuun ensimmäisinä viikkoina koin. Hän keksi iltaisin syitä miksei halunnut mennä kouluun: “portugalin tunnit olivat liian vaikeita”, “isommat pojat olivat kommentoineet ilkeästi hänen joululomalla lyhyeksi kynittyjä hiuksiaan”.
Yritin omien sekavien fiilisten keskeltä tarjota tukea, neuvoja, työkaluja sekä apua näyttämällä kuinka vaikeiltakin tuntuvista tilanteista selvitään ja painottaa sitä kuinka hienoa oli että hän kertoi tuntemuksistaan eikä jättänyt niitä sisälleen.
Kahtena aamuna kävimme kunnon tahtojen taistelua ja olin Deon kouluun saatuani hiestä läpimärkä ja ajattelin olevani kamalin äiti maan päällä pakottaessani poikani kouluun, minne hän ei halunnut mennä maassa, minkä kieltä hän ei puhunut. Sorruin äidiltäni opittuun klassikkoon “lähden sitten yksin” odottaen paiskaamani oven takana kunnes minun oli palattava hakemaan lastani, johon temppu ei tepsinyt ja mietin Suomeen palaamista ja toisaalta sitä kuinka sama ongelma voisi olla sielläkin vastassa.
Puhuin ystävien kanssa pitkiä puheluita ja sain niistä voimaa käydä koulun jälkeen Deon kanssa keskusteluja sekä purkaa aamun väsymyksessä ja kiireessä sanomiamme asioita, mitä omalta osaltani kaduin mutta olin sentään oppinut tunnistamaan sen mitä on hyvä pyytää anteeksi ja sanomaan ääneen sen kuinka meistä jokainen tekee virheitä.
Vaikka Deo ei suostunut vielä moneen viikkoon ottamaan pipoa päästään muualla kuin kotona, löytyi into taas koulua kohtaan nopeasti. Totesimme kuinka asettuminen takaisin vie aikansa ja muistuttelimme toisiamme kaikesta siitä, mistä elämässämme täällä pidämme. Noiden muutaman erittäin hankalan aamun jälkeen olen ollut moneen kertaan kiitollinen siitä miten helposti, nopeasti ja omatoimisesti kouluunlähtö meillä sujuu sekä syvästi onnellinen siitä että Deo nauttii koulunkäynnistä niin paljon että kahden viikon pääsiäislomalla hän laski päiviä siihen että pääsee takaisin luokkatovereidensa pariin ja valitti päivittäin siitä että hain hänet koulusta puolitoista tuntia kavereita aiemmin kunnes ilmoitin hänetkin koulupäivän jälkeiseen kerhotoimintaan.

Päivä päivältä, askel askeleelta, nukuttu tunti kerrallaan, kirjoitettu sana sanalta luotto omaan visioon palasi. Tunne Lissaboniin kuulumisesta täytti taas kehon kun voima ja tarmo löysi tiensä ylös mielen sopukoista, mihin väsymys ja pelko oli ne työntäneet.
Auringon antama energia ja pienet vihreät valot, mitkä alkoivat näyttää tietä erilaisissa elämän kadunkulmissa auttoivat ymmärtämään sen kuinka olisin Suomessa aivan yhtä tyhjän päällä, aivan yhtä hukassa. Jokainen taiteilija tietää miten ontto olo ison produktion jälkeen on ja tiesin kuinka paljon hukuttavammalta tuo tyhjyys olisi kylmässä ja pimeässä Suomessa tuntunut vaikka siellä olikin taloudellinen turva sekä läheisten tuki kosketusetäisyydellä.
Tuntemuksista puhuminen, kirjoittaminen ja niiden ulos tanssiminen sai asiat asettumaan entistä syvemmälle uomiinsa ja tunsin ensimmäistä kertaa aikuisiällä etten herännyt väsyneenä ja opin arvostamaan hyviä yöunia aivan uudella tasolla. Kirjoitin välillä luottaen siihen että käsissäni on oman elämäni master piece ja välillä huokaillen toivottomana sitä ettei minulla ole mitää uutta sanottavaa mistään tuntien samalla hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä etten ole hyödyksi kenellekään. Useimpina aamuina heräsin kuitenkin motivoituneena ja iltaisin ajattelin ennen nukkumaanmenoa tyytyväisenä sitä miten omannäköistä elämää sain elää.

Helmikuuta varjosti syyhyn kanssa taistelu, mikä oli pelkkää loputonta pyykkäämistä, pakastamista ja pussittamista sekä hulluksi tekevää epätietoisuutta ja vainoharhaa.
Tein hoidon varuilta kymmeneen kertaan kunnes totesin uusien näppyjen johtuvan ihon reagoinnista vahvaan syyhyntappoaineeseen eikä siitä että itse syyhy olisi uusiutunut. Jonotimme terveyskeskuksessa ensin neljä tuntia saadaksemme lääkäriltä varmistuksen diagnoosiin ja myöhemmin uudestaan neljä tuntia saadaksemme lääkäriltä todistuksen, jotta Deo voisi palata kouluun, sillä Portugalissa tarvitaan paperi kaikesta.
Helmikuussa saimme onneksi myös kokea Carneval- juhlan, mikä muistuttaa minua vapun, halloweenin ja priden yhdistelmästä asuineen ja glittereineen ja missä kaikki pukeutuvat kouluun ja viikonlopun ajan koko kaupunki juhlii talven väistymistä kevään tieltä.
Kävin muutamilla treffeillä, joista toinen jäi yhden illan jutuksi ja toisen kanssa sovimme kokeilevamme ystävinä seuraavalla viikolla bachataa. Jäbä kävi kanssani tasan tuolla yhdellä tunnilla mutta itse jäin aivan koukkuun ja löysin elämääni jotain, mikä piristi arkeani entisestään. On ollut upeaa löytää tanssin muoto, missä saan oppia joka kerta jotain lisää, olla läheisessä kontaktissa muiden kanssa sekä saada yhdessätekemisen tuoman ilon lisäksi sellaisia onnistumisen kokemuksia, mitä tanssi ei ole minulle pitkään aikaan tuonut.

Jalkapallo on ollut isosti arjessamme läsnä treenien lisäksi lukemattomina hetkinä koulun jälkeen puistossa sekä kertomuksina koulussa pelatuista peleistä ja jos palloa ei ole ollut on pelit pelattu pullonkorkilla tai jollain muulla maasta löytyvällä. Saimme kokea Benfican pelejä niin stadionilla kuin uudessa kantapaikassamme, missä on meneillään jatkuva kiivas kiistely vaikka kaikki kannattavat samaa joukkuetta ja käynnissä lasten oma peli terassin vieressä. Istuimme katsomossa kun naisten pelissä rikottiin yleisöennätyksiä ja tunnelma oli monella tapaa unohtumaton ja käsinkosketeltava.
Ostimme kerran viikossa Deolle jalkapallokortteja, mitä kerätään eri liigojen omiin kirjoihin ja mitä myös aikuiset miehet vaihtelevat innokkaina lasten treenien aikana ja lopulta Benfica voitti Portugalin mestaruuden ja koko kaupunki juhli läpi yön. Autot tööttäsivät, punaiset lyhdyt heiluivat ja kaikki ryntäilivät lasten innolla pitkin katuja pillit soiden ja punaiset huivit heiluen. Yöllä oli mahdotonta nukkua, sillä ilotulitukset ja koko kaupungin tavoittavat kaiuttimet alkoivat muun metelin päälle pauhaamaan kahdelta yöllä.

Nautimme kämppikseni, josta on tullut läheinen ystävä ja tärkeä henkinen tuki niin minulle kuin Deollekin, kanssa muodostamastamme kommuunista yhdessä kokaten ja leipoen, käyden kävelyillä, pelaten lautapelejä ja katsoen elokuvia. Kerran jouduimme siirtämään toisen kämppiksemme autoa terassin tieltä ja koska emme kumpikaan ole tottuneita automaattimalleihin laitoimme avaimen väärin päin sisään yrittäessämme käynnistää autoa ja saimme sen menemään jonkinlaiseen lukkotilaan. Avainta ei saanut enää pois eikä autoa käynnistettyä. Onneksi ravintolan omistaja saapui apuun, soitti tukipuhelimeen, avasi etupellin ja irroitti puhelimessa saatujen ohjeiden mukaisesti jonkun sähkörasian rebootatakseen koko auton. Katselimme vierestä hänen tarjoamien viinilasillisten kera ja mietimme mitä ihmettä olisimme tehneet ilman hänen apuaan.
Kun kämppikseni kertoi päätöksestään muuttaa Ranskaan, olin samaan aikaan surullinen ja helpottunut. Helpottunut siitä, että saisimme Deon kanssa hänen huoneensa ja voisin lopettaa vaikean tehtävän löytää uusi kommuuni tai yksiö tästä kaupungista. Surullinen siitä, että meidän niin hyvin toimiva yhteiselomme tuli päätökseen. Saimme onneksi kaikki kolme totutella ajatukseen kaikessa rauhassa ja teimme sopimuksen siitä että jos vielä joskus asumme samassa kaupungissa, etsimme taas yhteisen kodin.

Deittailin intensiivisesti kahden kuukauden ajan ja sain opin siitä kuinka oma ajatusmaailmani on vuosien aikana muuttunut. Sain kuulla kaikki ne asiat, mitä olin luullut haluavani kuulla ja todeta niiden olevankin asioita, jotka alkoivat ahdistaa ja tuntua kahleilta. Ainakin tässä hetkessä ja tämän kyseisen henkilön kohdalla. Mielikuva jonkinlaisesta avoimen suhteen muodosta ja ainakin erillään kumppanista asumisesta vahvistui ja pystyin tyytyväisenä toteamaan sen kuinka paljon paremmin osaan nykyään itseäni ja tarpeitani kuunnella.
Vierailimme sateisen tuulisessa Portossa ja paahtavan kuumassa Algarvessa ja saimme monta meille tärkeää ihmistä kylään, joiden läsnäolosta sain paljon henkistä voimaa mutta joiden lähtiessä olin myös fyysisesti hyvin väsynyt enkä malttanut odottaa oman arjen pariin palaamista. Juhlimme neilikkavallankumouksen päivää ja kesäkuussa saimme todistaa kun koko kaupunki valmistui Santo Antonion juhlaan ja asuinalueet muuttuivat festari alueiksi, mitkä olivat täynnä ruokakojuja, lavoja ja pöytiä. Värikkäitä pörröisiä naruja solmittiin puihin ja taloihin ja juhlan pääpäivänä kaikkialla soi musiikki ja mistä vain sai ostaa bissen mukaan.
Sain sijaistaa ensimmäiset tunnit ja huomata löytäneeni taas kateissa olleen palon opettamiseen ja löysin eräältä tiiviiltä viiden päivän workshopilta uusia tapoja tehdä ja ajatella sekä monta uutta tuttavuutta.
Kun palasin viikonloppureissulta Lontoosta tajusin palaavani ensimmäistä kertaa innoissani kotiin ilman sitä ennen vatsan valtaavaa tyhjyyden tunnetta matkan jäljiltä.

Lopulta tämä tähän astisen elämäni paras vuosi sai täydellisen päätöksen saadessani nauttia tästä upeasta kaupungista ensin viikon ystäväni kanssa lomaillen ja sitten viikon aivan itsekseni vapautta ja kaikkia mahdollisuuksia fiilistellen.
Totesin ystävälleni olevani onnellinen siitä että edelleen joka päivä havahdun siihen kuinka uskomatonta on että saan asua tässä kaupungissa, kutsua tätä paikkaa kodiksi.
Kuinka ihanaa on kesän lapsena saada viettää kesää kuusi kuukautta ilman painetta olla ulkona silloin kun on hyvä ilma tai stressiä siitä kuinka monta lämmintä päivää tänä vuonna saa. Kuinka voimauttavaa on juosta merenrantaa pitkin ja nauttia puistoista läpi vuoden. Miten lohdullista on pystyä luottamaan siihen että elämä tuo eteen juuri sitä, mitä sen kuuluu seistessä jalat tukevasti maassa paikassa, missä arjesta saa energiaa sen sijaan että jatkuvasti odottaisi seuraavaa matkaa lämpöön ja kulttuuriin, missä sosiaalista kanssakäymistä, musiikkia ja elämää on kaikkialla. Läpi vuoden.

On ihanaa päästä viettämään elokuuta Suomeen. Näkemään rauhassa läheisiä, nauttimaan Suomen luonnosta ja viemään muutto päätökseen. On samaan aikaan ihanaa mennä Suomeen tietäen meidän palaavan syyskuussa, Deon aloittavan toisella luokalla ja tuttujen bachata piirien sekä omien visioiden odottavan. On ihanaa huomata etten malta odottaa syksyä, arkea ja kotiinpaluuta sekä kaiken sen uuden ja tutun vastaanottamista mitä toinen vuosi Lissabonissa tuo tullessaan.

Kiira<3

Ensimmäinen syksy Lissabonissa takana. Tutuiksi käyneitä reittejä ja samoissa tilanteissa kohdattuja tutuiksi käyneitä kasvoja. Monia kuunneltuja äänikirjoja ja niiden aikaansaamia pohdintoja. Rankkasateita ja kirkkaan vihreitä papukaijoja. Apurahahakemusten vääntöä ja raivostuttavia syyskärpäsiä. Red Bullia ja Guaranaa. Kommuunista iloitsemista ja pitkiä puheluita perheen ja ystävien kesken. Oman tanssijuuden ytimeen kaivautumista. Ötökän korvaan lentäminen ja loputon odotus paikallisessa päivystyksessä. Monensävyisiä aamuja. Benfican pelejä sekä sen valtavalla kotistadionilla että Desgraçan vakiobaarissa, missä Deolle tarjotaan aina mitä hienompia drinkkejä. Pyykinpesun ajoittamista aurinkoisille päiville. Aamukävelyitä koirien kanssa joen varrella auringonsäteiden helottaessa iholla. Kaunokirjoituksen täsmällistä harjoittelua. Asuntotilanteen toivottomuuden ja epäreiluuden valkeneminen. Ekoille treffeille uskaltautuminen pitkän tauon jälkeen. Uusia katuja, kujia, puistoja ja kulmia. Vakio kioskin omistaja, joka antaa Deolle joka kerta tikkarin kaupan päälle. Aamutunnit upeissa puitteissa. Sen oppiminen kantapään kautta että ravintoloiden keittiöt on kiinni kolmen ja kuuden välillä. Halloumin ja irtokarkkien paikantaminen. Kompromisseja ja neuvotteluja. Kodittomien värikäs leiri vasta rakennetun lasisen kahvilan takana muistuttamassa erilaisista elämänkohtaloista niitä, jotka valitsee olla kääntämättä katsettaan pois. Vaihtuvia graffiteja ja taiteilijoita kaduilla sekä liikennevaloissa. Sushia ja kotona yhdessä leipomista. Halit koulun porttien edessä. Ilmankuivain ilmankostuttimen sijaan. Paikallisen osteopaatin kanssa kommunikointi ilman yhteistä kieltä. Kirjoittamista, kirjoittamista ja kirjoittamista. Deon lukemaan oppiminen, parhaiden ystävien löytäminen ja rentoutuminen treeneissä omaksi itsekseen. Aina liian paljon päällä. Ensimmäinen audition. Ruutuaikoja ja askelmääriä. Taistelu sadetta taloon pakenevia muurahaisia vastaan. Upeita jouluvaloja ja erilaisesta joulutunnelmasta iloitsemista. Satayhdeksän porrasta kotiovelle. Totuttelua kaduilla lojuviin roskiin ja keräämättömiin koirankakkoihin. Unoa ja ärrä-tehtäviä. Tunteiden käsittelyn harjoittelua seitsemän vuotiaan kanssa. Oman taiteilijuuden sekä oman työn arvokkuuteen uskomisen vahvistumista. Pinkkejä auringonlaskuja ja kylmeneviä iltoja. Arkea kaikessa sen ihanuudessa.

Tajusin jossain kohtaa syksyn ollessa jo pitkällä että pystyn nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olemaan tanssijuuteni äärellä täysipäiväisesti ja täysin omilla ehdoillani. En työskentele kenellekään muulle, en ole jonkun ohjaamassa koulutuksessa, minun ei tarvitse tuottaa kenellekään mitään eikä tekemäni tarvitse johtaa mihinkään. Saan käydä tanssitunneilla juuri niin paljon kuin haluan ja keskittyä niillä juuri siihen mihin haluan. Välillä pelkästään tanssista nauttien, toisinaan kehittäen jotain itse valitsemaani. Lopun ajasta olen saanut keskittyä omaan taiteelliseen työskentelyyn, sen hahmottamiseen ja hakemiseen, kokeillen ja ilman paineita. On kuin olisin vihdoin päässyt toteuttamaan sen vaihtovuoden, minkä suunnittelin tapahtuvan lukion jälkeen. Tällä kertaa tosin sitä aivan erilaisella kypsyydellä arvostaen ja siitä jokaikisellä solulla nauttien. On inspiroitunut olo ja usko oman työn arvokkuuteen sekä omaan taiteilijuuteen on vahvistunut päivä päivältä, ajan kanssa.

Deon kanssa sen sijaan on saanut kokea sen kuinka maailman rakkaimmankin tyypin naama alkaa ärsyttämään jos on toisen seurassa 24/7. On ollut puolin ja toisin turhaa piikittelyä ja oman huonotuulisuuden aiheuttamaa tiuskintaa toiselle. Olemme opetelleet kiukun hallintaa ja vihan rakentavaa purkamista, mikä on välillä onnistunut paremmin ja välillä huonommin. On ollut hetkiä, joina kaikki mitä sanon ärsyttää enkä tee mitään oikein. Hetkiä, joina se että kuorin mandariinin “väärin” tai ilmoitan ruutuajan kuluneen loppuun saa aikaan sellaisen raivonpuuskan että joudun vanhempana käyttämään kaikki kärsivällisyyteni siihen etten ala kirkumaan täydellä kurkulla takaisin tai työnnä potkivaa ja lyövää lastani liian suurella voimalla kauemmas. Tilanteita purkaessa saan naamalleni kaiken sen mitä olen joskus vastaavassa tilanteessa sanonut tai miten niissä käyttäytynyt kylmänä muistutuksena siitä kuinka lapset muistavat kaiken sekä sen miten mekin kasvamme ja opimme jatkuvasti lisää näissä tilanteissa. Olemme kokeilleet tilanteiden rauhoittamiseen halia, kymmeneen laskemista ja tyynyn hakkaamista sekä puhuneet siitä kuinka kaikkia tunteita saa tuntea mutta ketään ei saa satuttaa. Olemme opetelleet kompromissien tekemistä ja miettineet klassikkoa “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” ja aina tasaisin väliajoin harhautuneet uhkailun maailmaan. Tilanteet on välillä helpottaneet ja sitten taas vaikeutuneet ja olemme yrittäneet oppia tunnistamaan mikä taustalla milloinkin vaikuttaa. Molemmat oppien lisää kärsivällisyyttä sekä erilaisten tunteiden kanssa toimintaa.

Samaan aikaan olen saanut seurata ylpeänä vierestä kuinka tämä jo niin monella tapaa itsenäinen poika on ilman paikallista kieltä löytänyt parhaat ystävät koulusta, oppinut lukemaan ja päässyt pelaamaan ensimmäiset fudis pelinsä täällä. Kauhukseni olen myös pistänyt merkille hänessä vahvistuvat perfektionistin piirteet. Läksyt on tehtävä täydellisesti, mistään ei voi olla vähänkään myöhässä ja jos en ole täysin varma miten joku pitäisi tehdä, joudun varmistelemaan asiaa monesta suunnasta moneen kertaan ennen kuin mielenrauha on mahdollista saavuttaa. Olen yrittänyt tarjota ajatusta siitä ettei ole maailmanloppu jos on joskus vähän myöhässä, läksyjä ei ole tehty täysin oikein tai jokin asia on jäänyt väärinymmärryksen takia hoitamatta ja miettinyt kuinka hyvää Deolle tekee saada kasvaa kulttuurissa missä ei stressata liikoja. Opettajien lakosta ilmoitetaan kahta päivää aiemmin ja joka aamu samat perheet kävelevät tyynesti minua vastaan koulun kellon soitua viisi minuuttia aiemmin.

Pääsimme myös kokemaan yhdessä jotain mihin en olisi ikinä osannut varautua. Eräänä iltana ollessamme matkalla treeneistä kotiin isokokoinen ötökkä lensi Deon korvaan. Näin hänen huitovan sitä mutten missään nimessä olisi uskonut sen mahtuvan niin pieneen tilaan. Deo kuitenkin huusi korvaansa  pidellen sellaisella voimalla etten voinut kuin uskoa jonkin liikkuvan hänen sisällään ja kun en saanut huuhdottua sitä vedellä pois lähdimme kohti lähintä lastensairaalaa. Päivystyksessä odottaessamme Deo oli jo niin rauhallinen että aloin epäillä koko hommaa mutta jäimme onneksi tarkastamaan tilanteen. Olin onnistunut hukuttamalla tappamaan ötökän ja lastenlääkärin saatua siitä suurimman osan pois lähdimme kotiin nukkumaan. Seuraavana päivänä palasimme korvalääkärin luokse saadaksemme korvaan jääneen siiven ulos ja jouduin pitämään Deoa kaikella voimalla paikoillaan pinsettien kaivaessa siipien jälkeen vielä jotain syvällä näkyvää ulos mikä osoittautui ötökän etuosaksi. Se minkä olimme edellisenä yönä luulleet olevan suurin osa olikin ollut vain ötökän pyrstö. Jokainen korvaan katsonut hoitaja ja lääkäri oli aivan yhtä ihmeissään kuin mekin eikä korvalääkäri ollut uskoa kun kerroin ötökän hyökkäyksen tapahtuneen metroaseman sisäänkäynnin läheisyydessä eräällä aukiolla Lissabonin keskustassa eikä suinkaan jossain vaellusretkellä niin kuin hän oletti. Tajusin myöhemmin kuinka hyvä juttu oli ettei ötökkä kuollut heti korvaan lentäessään koska en luultavasti olisi uskonut sitä eikä asiaa olisi tutkittu ennen kuin korva olisi alkanut kunnolla oireilemaan. Totesimme myös myöhemmin että olisimme voineet mennä suoraan korvalääkärin luokse aivan tapahtumapaikan läheisyydessä olevaan sairaalaan, minne lastenlääkäri lopulta meidät lähetti. Lastenlääkärin ei olisi pitänyt huonoilla välineillä edes yrittää saada ötökkää pois  päätyen vahingossa vain rikkomaan sen kahteen osaan ja työntämään etuosaa entistä syvemmälle. Korvalääkäri olisi luultavasti saanut sen kokonaisena ulos ja olisimme säästyneet seuraavan päivän lähes viiden tunnin jonotukselta. Nyt tiedämme paremmin. Deo halusi käydä tapahtuman vielä moneen kertaan läpi seuraavina päivinä ja totesi lopuksi että ainakin meillä on uskomaton tarina kerrottavaksi sekä kokemus takana mitä emme kumpikaan tule koskaan unohtamaan.

Tyttäreni ja veljeni olivat lokakuun alussa lyhyellä vierailulla tyttäreni ystävän sekä veljeni tyttöystävän kanssa ja vaikka yritimme tehdä mahdollisimman paljon kaikkea niin että jokainen saisi kokea jotain itselleen tärkeää emme välttyneet konflikteilta. Ikäväni purkautui puolessa välissä matkaa loukkaantumisena veljelleni, joka päätti viettää yhden päivän tyttöystävänsä kanssa kahdestaan enkä voinut ymmärtää miten hän oli valmis luopumaan tuosta ajasta meidän kanssa. Tyttäreni taas joutui Sintrassa kiipeämään korkealle vuorelle pientä vaikeakulkuista metsäpolkua pitkin eksyttyämme reitiltä, mikä sai minut myöntämään että joskus voisi ottaa uberin kävelyn sijaan säästääkseen voimia itse kohteeseen. Vierailu oli tapahtumarikas ja aivan liian lyhyt. Tuntui että vasta viimeisenä päivänä kaikki alkoi asettua paikoilleen mutta ainakin opimme taas toisistamme lisää ja lähennyimme perheenä. Eron hetkellä jouduin kiskomaan lohduttomasti itkevän Deon yhtä lohduttomasti itkevän siskonsa kaulasta ja sain todistaa jotain samaan aikaan sydäntäsärkevää ja todella kaunista.

Edessä on viimeinen viikko ennen Suomeen lähtöä ja aion nauttia jäljellä olevat päivät siitä valosta, mikä täällä on läsnä pilvisinäkin päivinä kaiken valtaavan pimeyden sijaan. Aion nauttia siitä että kaksi ystävääni on vihdoin täällä sekä siitä että aurinkoisina hetkinä on edelleen kuin kesä. Aion nauttia siitä että uskalsin lähteä tänne ja kuinka oikealta ratkaisulta se on tuntunut sekä keskittyä muistamaan sen miten asiat on asettuneet kuin itsestään paikoilleen varsinkin niinä hetkinä kun tulevan vuoden kohdalla olevat kysymysmerkit alkaa ahdistaa. Aion nauttia siitä että pääsen pian näkemään rakkaitani Suomessa tietäen sen olevan vain lyhyt piipahdus ennen kuin taas palaamme tähän upeaan kaupunkiin, mitä nyt saan kutsua kodiksi<3

Nautinnollista loppuvuotta kaikille!

Kiira<3