Primeiro outono<3

Ensimmäinen syksy Lissabonissa takana. Tutuiksi käyneitä reittejä ja samoissa tilanteissa kohdattuja tutuiksi käyneitä kasvoja. Monia kuunneltuja äänikirjoja ja niiden aikaansaamia pohdintoja. Rankkasateita ja kirkkaan vihreitä papukaijoja. Apurahahakemusten vääntöä ja raivostuttavia syyskärpäsiä. Red Bullia ja Guaranaa. Kommuunista iloitsemista ja pitkiä puheluita perheen ja ystävien kesken. Oman tanssijuuden ytimeen kaivautumista. Ötökän korvaan lentäminen ja loputon odotus paikallisessa päivystyksessä. Monensävyisiä aamuja. Benfican pelejä sekä sen valtavalla kotistadionilla että Desgraçan vakiobaarissa, missä Deolle tarjotaan aina mitä hienompia drinkkejä. Pyykinpesun ajoittamista aurinkoisille päiville. Aamukävelyitä koirien kanssa joen varrella auringonsäteiden helottaessa iholla. Kaunokirjoituksen täsmällistä harjoittelua. Asuntotilanteen toivottomuuden ja epäreiluuden valkeneminen. Ekoille treffeille uskaltautuminen pitkän tauon jälkeen. Uusia katuja, kujia, puistoja ja kulmia. Vakio kioskin omistaja, joka antaa Deolle joka kerta tikkarin kaupan päälle. Aamutunnit upeissa puitteissa. Sen oppiminen kantapään kautta että ravintoloiden keittiöt on kiinni kolmen ja kuuden välillä. Halloumin ja irtokarkkien paikantaminen. Kompromisseja ja neuvotteluja. Kodittomien värikäs leiri vasta rakennetun lasisen kahvilan takana muistuttamassa erilaisista elämänkohtaloista niitä, jotka valitsee olla kääntämättä katsettaan pois. Vaihtuvia graffiteja ja taiteilijoita kaduilla sekä liikennevaloissa. Sushia ja kotona yhdessä leipomista. Halit koulun porttien edessä. Ilmankuivain ilmankostuttimen sijaan. Paikallisen osteopaatin kanssa kommunikointi ilman yhteistä kieltä. Kirjoittamista, kirjoittamista ja kirjoittamista. Deon lukemaan oppiminen, parhaiden ystävien löytäminen ja rentoutuminen treeneissä omaksi itsekseen. Aina liian paljon päällä. Ensimmäinen audition. Ruutuaikoja ja askelmääriä. Taistelu sadetta taloon pakenevia muurahaisia vastaan. Upeita jouluvaloja ja erilaisesta joulutunnelmasta iloitsemista. Satayhdeksän porrasta kotiovelle. Totuttelua kaduilla lojuviin roskiin ja keräämättömiin koirankakkoihin. Unoa ja ärrä-tehtäviä. Tunteiden käsittelyn harjoittelua seitsemän vuotiaan kanssa. Oman taiteilijuuden sekä oman työn arvokkuuteen uskomisen vahvistumista. Pinkkejä auringonlaskuja ja kylmeneviä iltoja. Arkea kaikessa sen ihanuudessa.

Tajusin jossain kohtaa syksyn ollessa jo pitkällä että pystyn nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olemaan tanssijuuteni äärellä täysipäiväisesti ja täysin omilla ehdoillani. En työskentele kenellekään muulle, en ole jonkun ohjaamassa koulutuksessa, minun ei tarvitse tuottaa kenellekään mitään eikä tekemäni tarvitse johtaa mihinkään. Saan käydä tanssitunneilla juuri niin paljon kuin haluan ja keskittyä niillä juuri siihen mihin haluan. Välillä pelkästään tanssista nauttien, toisinaan kehittäen jotain itse valitsemaani. Lopun ajasta olen saanut keskittyä omaan taiteelliseen työskentelyyn, sen hahmottamiseen ja hakemiseen, kokeillen ja ilman paineita. On kuin olisin vihdoin päässyt toteuttamaan sen vaihtovuoden, minkä suunnittelin tapahtuvan lukion jälkeen. Tällä kertaa tosin sitä aivan erilaisella kypsyydellä arvostaen ja siitä jokaikisellä solulla nauttien. On inspiroitunut olo ja usko oman työn arvokkuuteen sekä omaan taiteilijuuteen on vahvistunut päivä päivältä, ajan kanssa.

Deon kanssa sen sijaan on saanut kokea sen kuinka maailman rakkaimmankin tyypin naama alkaa ärsyttämään jos on toisen seurassa 24/7. On ollut puolin ja toisin turhaa piikittelyä ja oman huonotuulisuuden aiheuttamaa tiuskintaa toiselle. Olemme opetelleet kiukun hallintaa ja vihan rakentavaa purkamista, mikä on välillä onnistunut paremmin ja välillä huonommin. On ollut hetkiä, joina kaikki mitä sanon ärsyttää enkä tee mitään oikein. Hetkiä, joina se että kuorin mandariinin “väärin” tai ilmoitan ruutuajan kuluneen loppuun saa aikaan sellaisen raivonpuuskan että joudun vanhempana käyttämään kaikki kärsivällisyyteni siihen etten ala kirkumaan täydellä kurkulla takaisin tai työnnä potkivaa ja lyövää lastani liian suurella voimalla kauemmas. Tilanteita purkaessa saan naamalleni kaiken sen mitä olen joskus vastaavassa tilanteessa sanonut tai miten niissä käyttäytynyt kylmänä muistutuksena siitä kuinka lapset muistavat kaiken sekä sen miten mekin kasvamme ja opimme jatkuvasti lisää näissä tilanteissa. Olemme kokeilleet tilanteiden rauhoittamiseen halia, kymmeneen laskemista ja tyynyn hakkaamista sekä puhuneet siitä kuinka kaikkia tunteita saa tuntea mutta ketään ei saa satuttaa. Olemme opetelleet kompromissien tekemistä ja miettineet klassikkoa “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” ja aina tasaisin väliajoin harhautuneet uhkailun maailmaan. Tilanteet on välillä helpottaneet ja sitten taas vaikeutuneet ja olemme yrittäneet oppia tunnistamaan mikä taustalla milloinkin vaikuttaa. Molemmat oppien lisää kärsivällisyyttä sekä erilaisten tunteiden kanssa toimintaa.

Samaan aikaan olen saanut seurata ylpeänä vierestä kuinka tämä jo niin monella tapaa itsenäinen poika on ilman paikallista kieltä löytänyt parhaat ystävät koulusta, oppinut lukemaan ja päässyt pelaamaan ensimmäiset fudis pelinsä täällä. Kauhukseni olen myös pistänyt merkille hänessä vahvistuvat perfektionistin piirteet. Läksyt on tehtävä täydellisesti, mistään ei voi olla vähänkään myöhässä ja jos en ole täysin varma miten joku pitäisi tehdä, joudun varmistelemaan asiaa monesta suunnasta moneen kertaan ennen kuin mielenrauha on mahdollista saavuttaa. Olen yrittänyt tarjota ajatusta siitä ettei ole maailmanloppu jos on joskus vähän myöhässä, läksyjä ei ole tehty täysin oikein tai jokin asia on jäänyt väärinymmärryksen takia hoitamatta ja miettinyt kuinka hyvää Deolle tekee saada kasvaa kulttuurissa missä ei stressata liikoja. Opettajien lakosta ilmoitetaan kahta päivää aiemmin ja joka aamu samat perheet kävelevät tyynesti minua vastaan koulun kellon soitua viisi minuuttia aiemmin.

Pääsimme myös kokemaan yhdessä jotain mihin en olisi ikinä osannut varautua. Eräänä iltana ollessamme matkalla treeneistä kotiin isokokoinen ötökkä lensi Deon korvaan. Näin hänen huitovan sitä mutten missään nimessä olisi uskonut sen mahtuvan niin pieneen tilaan. Deo kuitenkin huusi korvaansa  pidellen sellaisella voimalla etten voinut kuin uskoa jonkin liikkuvan hänen sisällään ja kun en saanut huuhdottua sitä vedellä pois lähdimme kohti lähintä lastensairaalaa. Päivystyksessä odottaessamme Deo oli jo niin rauhallinen että aloin epäillä koko hommaa mutta jäimme onneksi tarkastamaan tilanteen. Olin onnistunut hukuttamalla tappamaan ötökän ja lastenlääkärin saatua siitä suurimman osan pois lähdimme kotiin nukkumaan. Seuraavana päivänä palasimme korvalääkärin luokse saadaksemme korvaan jääneen siiven ulos ja jouduin pitämään Deoa kaikella voimalla paikoillaan pinsettien kaivaessa siipien jälkeen vielä jotain syvällä näkyvää ulos mikä osoittautui ötökän etuosaksi. Se minkä olimme edellisenä yönä luulleet olevan suurin osa olikin ollut vain ötökän pyrstö. Jokainen korvaan katsonut hoitaja ja lääkäri oli aivan yhtä ihmeissään kuin mekin eikä korvalääkäri ollut uskoa kun kerroin ötökän hyökkäyksen tapahtuneen metroaseman sisäänkäynnin läheisyydessä eräällä aukiolla Lissabonin keskustassa eikä suinkaan jossain vaellusretkellä niin kuin hän oletti. Tajusin myöhemmin kuinka hyvä juttu oli ettei ötökkä kuollut heti korvaan lentäessään koska en luultavasti olisi uskonut sitä eikä asiaa olisi tutkittu ennen kuin korva olisi alkanut kunnolla oireilemaan. Totesimme myös myöhemmin että olisimme voineet mennä suoraan korvalääkärin luokse aivan tapahtumapaikan läheisyydessä olevaan sairaalaan, minne lastenlääkäri lopulta meidät lähetti. Lastenlääkärin ei olisi pitänyt huonoilla välineillä edes yrittää saada ötökkää pois  päätyen vahingossa vain rikkomaan sen kahteen osaan ja työntämään etuosaa entistä syvemmälle. Korvalääkäri olisi luultavasti saanut sen kokonaisena ulos ja olisimme säästyneet seuraavan päivän lähes viiden tunnin jonotukselta. Nyt tiedämme paremmin. Deo halusi käydä tapahtuman vielä moneen kertaan läpi seuraavina päivinä ja totesi lopuksi että ainakin meillä on uskomaton tarina kerrottavaksi sekä kokemus takana mitä emme kumpikaan tule koskaan unohtamaan.

Tyttäreni ja veljeni olivat lokakuun alussa lyhyellä vierailulla tyttäreni ystävän sekä veljeni tyttöystävän kanssa ja vaikka yritimme tehdä mahdollisimman paljon kaikkea niin että jokainen saisi kokea jotain itselleen tärkeää emme välttyneet konflikteilta. Ikäväni purkautui puolessa välissä matkaa loukkaantumisena veljelleni, joka päätti viettää yhden päivän tyttöystävänsä kanssa kahdestaan enkä voinut ymmärtää miten hän oli valmis luopumaan tuosta ajasta meidän kanssa. Tyttäreni taas joutui Sintrassa kiipeämään korkealle vuorelle pientä vaikeakulkuista metsäpolkua pitkin eksyttyämme reitiltä, mikä sai minut myöntämään että joskus voisi ottaa uberin kävelyn sijaan säästääkseen voimia itse kohteeseen. Vierailu oli tapahtumarikas ja aivan liian lyhyt. Tuntui että vasta viimeisenä päivänä kaikki alkoi asettua paikoilleen mutta ainakin opimme taas toisistamme lisää ja lähennyimme perheenä. Eron hetkellä jouduin kiskomaan lohduttomasti itkevän Deon yhtä lohduttomasti itkevän siskonsa kaulasta ja sain todistaa jotain samaan aikaan sydäntäsärkevää ja todella kaunista.

Edessä on viimeinen viikko ennen Suomeen lähtöä ja aion nauttia jäljellä olevat päivät siitä valosta, mikä täällä on läsnä pilvisinäkin päivinä kaiken valtaavan pimeyden sijaan. Aion nauttia siitä että kaksi ystävääni on vihdoin täällä sekä siitä että aurinkoisina hetkinä on edelleen kuin kesä. Aion nauttia siitä että uskalsin lähteä tänne ja kuinka oikealta ratkaisulta se on tuntunut sekä keskittyä muistamaan sen miten asiat on asettuneet kuin itsestään paikoilleen varsinkin niinä hetkinä kun tulevan vuoden kohdalla olevat kysymysmerkit alkaa ahdistaa. Aion nauttia siitä että pääsen pian näkemään rakkaitani Suomessa tietäen sen olevan vain lyhyt piipahdus ennen kuin taas palaamme tähän upeaan kaupunkiin, mitä nyt saan kutsua kodiksi<3

Nautinnollista loppuvuotta kaikille!

Kiira<3