Ensimmäinen kuukausi Lissabonissa takana ja olen moneen otteeseen todennut kuinka hyvä mun on olla tässä ja nyt. Olen fiilistellyt sitä kuinka erityislaatuista aikaa saan elää, miten onnekas olen saadessani mahdollisuuden tähän muutokseen ja että saan toteuttaa itseäni tehden asioita, jotka koen tärkeiksi ja merkityksellisiksi. Olen fiilistellyt sitä miten paljon saan viettää laatuaikaa oman lapseni kanssa, kokea kaiken tämän yhdessä ja keskittyä olemaan täysillä läsnä Deon koulun aloituksessa. Olen moneen otteeseen hengittänyt syvään ja antaumuksella tätä edessä olevaa syksyä ja muistuttanut itseäni ottamaan siitä kaiken irti.

Kuukauden sisään on mahtunut paljon. Olemme saaneet hankittua kaikki mahdolliset laput, ilmoitettua Deo kouluun sekä saaneet paikan lähikoulusta. Olemme käyneet läpi mielenkiintoisen ja taas tämän maan toimintamallia avaavan kokemuksen kuukausilippujen hankinnan yhteydessä, mikä sisälsi monta tuntia jonotusta täydellä metroasemalla, passikuvien hankintaa valokuva-automaatista, mihin kelpaa vain tasaraha sekä kaavakkeiden täyttöä portugaliksi. Deon koulu ja fudis on alkanut, olen päässyt juoksemisen makuun sekä löytänyt tanssitunneille, minne en edes ollut tajunnut ikävöiväni. Vasta tanssisaliin astuessani huomasin kuinka kotoisa olo minulle heti tuli ja kuinka tärkeää on vastakohtana kaikelle uudelle olla välillä paikassa, minkä kieltä osaa täydellisesti.

Kun ensimmäisen kerran suunnistimme fudistreeneihin valtavan Benfican stadionin vierustalla kasvoi Deon jännitys askel askeleelta ennennäkemättömiin mittoihin eikä perillä asiaa helpottanut se että kaikki muut näyttivät olevan toisilleen entuudestaan tuttuja, paljon vanhempia ja Deon olevan ainoa, jolla ei ollut vielä joukkueen treeniasua päällä. Siinä vaiheessa kun vanhemmat ohjattiin katsomon puolelle ja tajusin etten pääse kentän laidalle henkiseksi tueksi, ajattelin koko homman kaatuvan kasaan mutta reippaasti hän kuitenkin asteli muiden mukana kentälle. Aluksi näytti tosin siltä ettei Deo olisi ikinä kuullutkaan englantia ja mietin kuinka lukossa tuo pieni ihminen jännitykseltään on. Seurasin kuinka nämä toisilleen tuntemattomat pojat etsivät kaikki omaa paikkaa ja roolia tässä uudessa ryhmässä, toiset hieman varmemmin ottein kuin toiset ja ihailin kuinka ryhmän kaksi valmentajaa ohjeistivat kärsivällisesti jokaista yksitellen ja näin kuinka jokaisen onnistumisen myötä Deo rentoutui hiljalleen omaksi itsekseen. Katselin ympärilleni katsomossa, missä vanhemmat istuivat rennosti bisset kädessä ja mietin huvittuneena kuinka vain vähän aikaa sitten meidät Hjk:n pelissä häädettiin paikoiltamme koska lippumme sattuivat olemaan anniskelu katsomossa. Treeneistä tuli luokseni innokkaasti pomppiva, taas vähän itsenäisempi pieni ihminen, jolle koulun aloittaminen tuntui tämän kokemuksen jälkeen olevan lasten leikkiä.

Koulun alkamispäivä ilmoitettiin tyypilliseen tapaan vasta saman viikon maanantaina ja  ollessamme matkalla sitä edeltävänä päivänä pidettävään opettajan tapaamiseen nautimme kävellessämme aikaisesta aamusta, raikkaasta ilmasta ja siitä kun kaupunki on vasta heräämässä ja liikkeellä on vain vähän ihmisiä. Liikkuessamme katua alas kohti Deon koulua pysähdyin painamaan mieleeni edessä avautuvan näkymän: Lissabonin kauniit pastellinväriset talot, keltainen kaupungille tunnuksenomainen ratikka ja takana säkenöivä meri, miettien että tämä on nyt meidän joka aamuinen koulureittimme. Meillä ei ollut hajuakaan minkälaisesta opettajan tapaamisesta olisi kyse mutta emme olleet varautuneet siihen että vain vanhemmat kutsuttaisiin luokkaan ja lapset lähtisivät ohjaajan mukana tutustumaan muihin. Pienen hämmennyksen jälkeen Deo kuitenkin vilkutti minulle reippaasti ja mietin kuinka vastaava yllätys olisi vielä muutama vuosi sitten saanut hänet paniikissa tarrautumaan minuun. Istuin luokassa kuunnellen Deon opettajan kahden tunnin monologia seuraten monen tekevän vauhdikkaasti muistiinpanoja ja miettien kuinka paljon oleellista infoa minulta menee ohi. Keskityin bongaamaan sanoja sieltä täältä ja lainatessani oikealla puolella istuvalta pariskunnalta kynää sain onneksi heiltä tulkkausta englanniksi. Mitään infoa ei tietenkään saatu paperilla lukuun ottamatta koulun yhteystietoja, loma-aikoja sekä pitkää listaa hankittavista tarvikkeista. Vasemmalla puolellani istui ukrainalainen äiti, jolla oli oma tulkki mukana ja ajattelin helpottuneena etten ole ainoa, joka ei puhu portugalia. Opettajan vihdoin lopetettua eräs äiti lähestyi minua kertoen olevansa myös suomalainen enkä voinut uskoa tuuriamme! Deon luokalla on siis jollain ihmeen tsägällä puoliksi suomalainen tyttö, joka voi toimia Deon omana tulkkina ja olla muutenkin tukena ja turvana. Ja minulla taas on joku kenen kanssa ihmetellä mitä pitikään pakata ensimmäisenä päivänä reppuun ja miten hoitaa kouluruoka maksut tai ottaa tarvittaessa yhteys opettajaan. Kun ensimmäinen koulupäivä sitten koitti, pääsimme edellisen aamun rutiinilla lähtemään hyvissä ajoin koirien kanssa matkaan ja huomasin kuinka Mixin ja Maxin mukanaolo tuntui rauhoittavan Deoa, vaikka edessä olevaa päivää tuntuikin jännittävän lähinnä minä. Sain myöhemmin hakiessani vastaan hieman hiljaisen mutta tyytyväisen oloisen pojan ja yritin kaikkeni olla kyselemättä liikaa ja antaa kerrottavan tulla omassa tahdissa, omalla ajalla. Myöhemmin kiirehtiessä kotia kohti kaikkien kantamusten ja koirien kanssa, tunsin kuinka arjen ja kiireen aiheuttama kireys yritti kovasti nousta pintaan, heti ekana päivänä. Muistutin itseäni siitä kuinka itse päätän aikatauluista ja kaikesta mitä päivän aikana pitää saada aikaan ja että aina voi jostain höllentää ja vähentää.

Kuluneen kuukauden aikana olemme erilaisten koettelemusten ja näkemämme kautta käyneet Deon kanssa monia oivaltavia keskusteluja elämästä. Olemme leikkipuiston tapahtumien johdattelemana puhuneet siitä kuinka aina voi pyytää anteeksi vaikkei olisikaan tehnyt mitään ja kuinka joskus vanhemmat huutavat joko omalle tai toisen lapselle vain sen takia että pelästyvät jotain tilannetta eivätkä hallitse sen herättämiä tunteita. Olemme puhuneet siitä ettei hyvinvoiva lapsi kiusaa muita ja ettei herkkyydessä ole mitään väärää vaikka jotkut vielä kasvattavat poikia ajattelemaan ja käyttäytymään tietyn mallin mukaisesti. Olemme puhuneet siitä kuinka kaikesta kannattaa aina kertoa ja tilanteet selvittää ettei ne jää myöhemmin vaivaamaan. Olemme puhuneet Deon kanssa kotimme lähellä olevassa risteyksessä diilaavista jäbistä keskustellen siitä millaisia syitä ihmisillä voi olla eri huumeiden käyttämiseen ja siitä kuinka he, jotka näissä kadun kulmissa istuvat, ovat yleensä syystä tai toisesta vailla parempaa vaihtoehtoa. Olemme puhuneet rannalla ollessamme siellä työskentelevistä ihmisistä, joista osa kaupittelee kylmiä juomia, osa munkkeja ja osa rantakankaita kantaen niitä paahtavassa auringossa tarpoen edestakaisin upottavassa hiekassa koko päivän. Olemme puhuneet erilaisista lähtökohdista ja perspektiiveistä elämään sekä pistäneet merkille sen kuinka erilaiset elämäntavat ja -kohtalot ovat enemmän esillä ja läsnä täällä kuin Helsingissä.

Iltapainotteisessa elämäntavassamme, missä on totuttu siihen että menemme yhdessä nukkumaan, on ollut haasteena koulun alun lähestyessä yrittää tätä muuttaa. Olemme käyneet iltaisin läpi kaikki mahdolliset ”mulla on jano”, ”en saa nukuttua ilman valoa” ja ”et ikinä kuuntele sun poikaa” sekä ”kohta lähtee puhelin pois koko viikoksi” ja muut rakentavat tiuskaisut suuntaan sekä toiseen. Tämä on ollut meidän arjen haaste ja vaikka aina jälkikäteen sen tunnistaa olevan suhteellisen pieni, tuntuu se siinä hetkessä usein ylitsepääsemättömältä. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni neuvottelun ja keskustelun jalosta taidosta ja ettei uhkailu ikinä tuota tulosta, vaikka jokainen vanhempi siihen enemmän tai vähemmän sortuukin. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin miettinyt sitä kuinka onnekas olen siinä että Deo jaksaa hengata illat tanssisalilla eikä ole moksiskaan kahden tunnin jonottamisesta metroasemalla tai valita päivinä joina olemme kävelleet lähes kymmenen kilometriä. Usein olen miettinyt mitä eri tilanteista jää Deon vinkkelistä hänelle käteen ja tunnistanut kuinka vaikeaa on antaa lapsen tehdä yksin asioita, opetella itsenäistymään ja kasvamaan erilleen minusta luottaen hänen pystyvyyteensä sekä siihen että elämä kannattelee.

Kirjoittaessani tätä tekstiä istun lähipuistossamme, mikä on täynnä elämää. Ihmisiä lasten ja koirien kanssa, erilaisia seurueita piknikillä ja porukoita joogaamassa tai urheilemassa, ystävyksiä terassilla, joku maalaamassa penkillä ja toinen aidan päällä nauttimassa jointtia. Selaan kuvia puhelimestani ja pohdin kuinka helposti kuljemme samoja tuttuja reittejä supistaen naapuruston mielessämme paljon pienemmäksi kuin se on ja kuinka halutessaan voi löytää loputtomasti uusia kujia, katuja ja paikkoja. Katselen ihmisiä ikkunoissaan ja mietin mitä kaikkea täällä on historian aikana nähty ja koettu. Mietin mitä nuo ihmiset ikkunoissaan pistävät päivän aikana merkille ja kuinka itse haluan vielä joskus viettää eläkepäiviä tarkkaillen näiden katujen elämää.

Kiira<3

Totesin haluavani asua Lissabonissa jo 15 vuotta sitten ollessani ensimmäisen kerran täällä. Kaupungin tunnelma veti puoleensa tavalla mitä en ollut aiemmin kokenut muualla. Palasin vielä kuusi kertaa lomalle, viimeisen kerran viime lokakuussa, ennen tänne muuttoa. Suomeen palaaminen on tuntunut vuosi vuodelta vaikeammalta ja vuosi sitten paluu pimeään kylmään Helsinkiin tuntui ylitsepääsemättömältä. Aloin puhumaan mahdollisesta muutosta ja pyörittelemään ajatusta päässäni ja mitä enemmän asiaa ajattelin ja siitä puhuin, sitä paremmalta idea tuntui. Lähtisimme kokeilemaan 7- vuotiaan poikani Deon kanssa Lissabonissa asumista syksyksi 2022. Jättäisin Helsingin kotiimme 17- vuotiaan tyttäreni Caishan kahden veljeni kanssa pystyen luottamaan siihen että he voivat olla toistensa tukena. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin tilanteessa missä pystyin tekemään päätöksiä siitä näkökulmasta mitä itse kaipaan, huomioiden vain poikani Deon. Ajoitus lähdölle oli kaikin puolin otollinen.

Saavuimme Lissaboniin viikko sitten. Olin odottanut lähtöä malttamattomana ja viettänyt yli viikon läksiäisiäni eri tilanteissa ja porukoissa ottaen kaiken irti ”viimeisistä hetkistä”, haikeana mutta erittäin innokkaana.
Ensimmäisenä aamuna heräsin kuitenkin siihen että pää tuntuu raskaalta ja koko kehossa kolottaa, oli kuin oma toiminta ja ajatukset olisivat olleet hidastuksella. Tuntui siltä että edessäni roikkui kymmeniä naruja, enkä tiennyt mitä niistä tavoitella tai saanut yhdestäkään kiinni. Sain aivoni toimimaan ja itseni näkemään valoa purkamalla matkalaukkumme ja järjestelemällä tavaramme. Osaan olla hyvin tehokas eikä asioiden selvittely tai hoitaminen tunnu raskaalta, enemmänkin pidän siitä. Nyt kuitenkin löysin itseni tilanteesta, missä en juurikaan ollut selvittänyt mitään etukäteen enkä tiennyt lainkaan mistä aloittaa. Onneksi saamme asua äitini hyvän ystävän Timin luona, joka on asunut Lissabonissa jo pitkään ja puhuu portugalia. Hänen avullaan löysimme läheisestä koulusta sihteerin, jolta saimme listan asioista mitä tarvitsisimme voidaksemme ilmoittaa Deon täällä kouluun. Lista hoidettavista asioista, mitkä voin ratkaista yksi kerrallaan sai oloni kevenemään samantien. Mietin myös sitä kuinka moni ihminen muuttaa jatkuvasti toiseen maahan pienten lasten kanssa, joko omasta tahdostaan tai vasten sitä ja kuinka hyvä oma tukiverkosto ja tilanteeni on ja hengitin taas hieman kevyemmin.
Tottuneena Suomen tehokkuuteen ja siihen että kaiken pystyy hoitamaan sähköisesti ja lähes kaikkialle tunnistautumaan pankkitunnuksilla, on tämän maan byrokratia ajoittain tuntunut sekä toivottomalta että todella huvittavalta. On aivan tuurista kiinni kenet virkailijan saat itseäsi auttamaan, millä tuulella he sattuvat olemaan ja mitä he keksivät tarvitsevansa sinulta minkäkin asian edistämiseksi. Joku väittää sinun tarvitsevan paperin toisesta virastosta ennen kuin voit asioida heidän kanssaan, toinen lähettää sinut ottamaan paperikopioita passeista kadun toisella puolella olevasta pienestä puodista ja kolmas kertoo kerta toisensa jälkeen portugaliksi, sinun vastatessasi kerta toisensa jälkeen ”what”, että juuri maksamasi todistus saapuu vasta kahden päivän kuluttua. Kaikki tämä 7- vuotiaan kanssa, joka ihme kyllä, on vain yhdessä kohtaa saanut pienen hermoromahduksen itkien ettei jaksaisi enää hoitaa yhtäkään asiaa. Jäätelöllä lahjonta ja monet neuvottelut kuitenkin toimivat ja lopulta astelimme 35 asteen kuumuudessa läpi kaupungin yrittäen löytää kaikesta jotain positiivista kiinnittämällä huomiota ohittamiimme puistoihin, fudiskenttiin ja kouluihin sekä pohtimalla missä taloissa olisi joskus kiva asua. Jollain ihmeen tuurilla olemme onnistuneet hankkimaan jo lähes kaiken tarvittavan koulua varten ja selvästi koko vuoden kylvämäni ”mitä jos kaikki meneekin hyvin” (kiitos Riina Hosio) ja päätösten jättäminen viime tinkaan niistä etukäteen stressaamisen sijaan, tuottaa jotain tulosta.

Asioiden selvittelyn lomassa olemme lähinnä viettäneet aikaa rannalla, puistoissa sekä terasseilla eri puolilla tätä kaunista kaupunkia. On ollut jännä huomata kuinka eri tavalla asioihin kiinnittää huomiota nyt kun asuu täällä eikä ole vain lomalla.
Nautin täysin siemauksin siitä että on elokuun loppu ja rantapäiviä on vielä edessä vaikka kuinka paljon eikä tarvitse huolehtia siitä kauan lämpimät kelit jatkuu tai tarkastella pilvitilannetta. Meillä on edessä syksy missä Deo voi hyppiä aalloissa ja minä kirjoittaa, kuunnella äänikirjaa tai vain nauttia säästä, ympärilläni olevista ihmisistä ja heidän meiningistään, kostean viileästä hiekasta jalkojeni alla rantaviivaa pitkin kävellessä samalla ihaillen simpukankuoria ja meren kauneutta. On jännä kuinka meri voi olla samaan aikaan niin pelottava ja arvaamaton ja kuitenkin niin rauhoittava ja vapauttava, täydellisen inspiroiva. Tuntuu siltä kuin olisi pitkällä lomalla, missä ei ole kiireen tuntua tai stressiä siitä mitä ehtii vielä tekemään eikä koputtelevaa ahdistuksen tunnetta paluusta arkeen.
Arki voi olla tätäkin<3

Olen saanut tämän ensimmäisen viikon aikana jo monia varmistuksia siitä kuinka Deo tulee tänne sopeutumaan ja kuinka hyvin tulemme viihtymään täällä. Ensimmäinen kerta oli illallisella missä hän tapasi uusia ihmisiä ja jutteli ja heitti läppää englanniksi koko illan. Toinen kerta oli rannalla missä huomasin hänen saaneen ystäviä, joiden kanssa voi ampua toisiaan vesipyssyillä ja ajelehtia aaltojen mukana koko päivän. Eräänä iltana saimme iloksemme huomata että terassilla minne olimme menossa syömään, oli tv ja FC Porto- Sporting CP peli juuri alkamassa. Olimme innoissamme odottaneet sitä että pääsemme katsotaan fudispelejä terasseille ja nyt sellainen tarjoutui meille aivan odottamatta, täydellistä. Ravintolan henkilökunta oli ystävällinen ja sympaattinen ja yksi heistä kantoi Deolle oman tuolin suoraan tv:n eteen, jotta hän näkisi pelin kunnolla. Sisällä soi live-musiikki ja puoliajalla Deo raahasi minut ja Catarinan tanssimaan ja katsoin tuota ennen niin ujoa poikaani liikuttuneena siitä kuinka elementissään hän täällä jo nyt on. Toisena iltana auringon jo laskettua kävelimme täyden kauppakassin kanssa Lidlistä kohti kotia tutustuen  lisää uusiin kotikulmiimme ja tuntui taas asteen todellisemmalta että asumme täällä nyt.

Tätä kirjoittaessani istun puistossa missä puut näyttävät siltä että ne on ollu täällä jo aikojen alusta asti. Istun penkillä kaikista massiivisimman puun alla kirjoittamassa hennon tuulenvireen viilentäessä oloani samalla kun vastapäätä olevalta keltaiselta pikku kiskalta soi täysiä Celine Dionin ”My heart will go on” ja Deo touhuaa leikkipuistossa. Vieressäni makoilee mies omalla penkillään pelaten jotain kännykkäpeliä lauleskellen mukana. Tilanne on monella tapaa koominen ja tuo mieleeni kaikki ne hetket kolme vuotta sitten kun vaeltelin yksin Manhattanin eri puistoissa ja aloitin koko kirjoitusprosessin. Tuntuu kuin tuosta hetkestä olisi ikuisuus enkä osaa ajatella aikaa, jolloin en kirjoittanut ajatuksiani ylös tai käsitellyt sitä kautta elämäni tapahtumia ja sen herättämiä tunteita. Deo viihtyy leikkipuistossa ja käy aina välillä hätistelemässä puluja tai näyttämässä minulle tekemiään löytöjä. Mietin sitä kuinka huolissani olin vielä aamulla siitä että meillä ei ole suunnitelmia tälle viikolle ja kuinka saamme ajan kulumaan ja nauran omalle aikataulutarpeelleni.
Kuinka mielelläni vietänkään päivät tutkien tätä upeaa kaupunkia ja imien sen elämää sisääni istuen aina välillä eri paikoissa kirjoittamassa antaen päivän viedä mennessään.

Kohti uutta viikkoa,

Kiira<3