Primeira semana<3
Totesin haluavani asua Lissabonissa jo 15 vuotta sitten ollessani ensimmäisen kerran täällä. Kaupungin tunnelma veti puoleensa tavalla mitä en ollut aiemmin kokenut muualla. Palasin vielä kuusi kertaa lomalle, viimeisen kerran viime lokakuussa, ennen tänne muuttoa. Suomeen palaaminen on tuntunut vuosi vuodelta vaikeammalta ja vuosi sitten paluu pimeään kylmään Helsinkiin tuntui ylitsepääsemättömältä. Aloin puhumaan mahdollisesta muutosta ja pyörittelemään ajatusta päässäni ja mitä enemmän asiaa ajattelin ja siitä puhuin, sitä paremmalta idea tuntui. Lähtisimme kokeilemaan 7- vuotiaan poikani Deon kanssa Lissabonissa asumista syksyksi 2022. Jättäisin Helsingin kotiimme 17- vuotiaan tyttäreni Caishan kahden veljeni kanssa pystyen luottamaan siihen että he voivat olla toistensa tukena. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin tilanteessa missä pystyin tekemään päätöksiä siitä näkökulmasta mitä itse kaipaan, huomioiden vain poikani Deon. Ajoitus lähdölle oli kaikin puolin otollinen.
Saavuimme Lissaboniin viikko sitten. Olin odottanut lähtöä malttamattomana ja viettänyt yli viikon läksiäisiäni eri tilanteissa ja porukoissa ottaen kaiken irti ”viimeisistä hetkistä”, haikeana mutta erittäin innokkaana.
Ensimmäisenä aamuna heräsin kuitenkin siihen että pää tuntuu raskaalta ja koko kehossa kolottaa, oli kuin oma toiminta ja ajatukset olisivat olleet hidastuksella. Tuntui siltä että edessäni roikkui kymmeniä naruja, enkä tiennyt mitä niistä tavoitella tai saanut yhdestäkään kiinni. Sain aivoni toimimaan ja itseni näkemään valoa purkamalla matkalaukkumme ja järjestelemällä tavaramme. Osaan olla hyvin tehokas eikä asioiden selvittely tai hoitaminen tunnu raskaalta, enemmänkin pidän siitä. Nyt kuitenkin löysin itseni tilanteesta, missä en juurikaan ollut selvittänyt mitään etukäteen enkä tiennyt lainkaan mistä aloittaa. Onneksi saamme asua äitini hyvän ystävän Timin luona, joka on asunut Lissabonissa jo pitkään ja puhuu portugalia. Hänen avullaan löysimme läheisestä koulusta sihteerin, jolta saimme listan asioista mitä tarvitsisimme voidaksemme ilmoittaa Deon täällä kouluun. Lista hoidettavista asioista, mitkä voin ratkaista yksi kerrallaan sai oloni kevenemään samantien. Mietin myös sitä kuinka moni ihminen muuttaa jatkuvasti toiseen maahan pienten lasten kanssa, joko omasta tahdostaan tai vasten sitä ja kuinka hyvä oma tukiverkosto ja tilanteeni on ja hengitin taas hieman kevyemmin.
Tottuneena Suomen tehokkuuteen ja siihen että kaiken pystyy hoitamaan sähköisesti ja lähes kaikkialle tunnistautumaan pankkitunnuksilla, on tämän maan byrokratia ajoittain tuntunut sekä toivottomalta että todella huvittavalta. On aivan tuurista kiinni kenet virkailijan saat itseäsi auttamaan, millä tuulella he sattuvat olemaan ja mitä he keksivät tarvitsevansa sinulta minkäkin asian edistämiseksi. Joku väittää sinun tarvitsevan paperin toisesta virastosta ennen kuin voit asioida heidän kanssaan, toinen lähettää sinut ottamaan paperikopioita passeista kadun toisella puolella olevasta pienestä puodista ja kolmas kertoo kerta toisensa jälkeen portugaliksi, sinun vastatessasi kerta toisensa jälkeen ”what”, että juuri maksamasi todistus saapuu vasta kahden päivän kuluttua. Kaikki tämä 7- vuotiaan kanssa, joka ihme kyllä, on vain yhdessä kohtaa saanut pienen hermoromahduksen itkien ettei jaksaisi enää hoitaa yhtäkään asiaa. Jäätelöllä lahjonta ja monet neuvottelut kuitenkin toimivat ja lopulta astelimme 35 asteen kuumuudessa läpi kaupungin yrittäen löytää kaikesta jotain positiivista kiinnittämällä huomiota ohittamiimme puistoihin, fudiskenttiin ja kouluihin sekä pohtimalla missä taloissa olisi joskus kiva asua. Jollain ihmeen tuurilla olemme onnistuneet hankkimaan jo lähes kaiken tarvittavan koulua varten ja selvästi koko vuoden kylvämäni ”mitä jos kaikki meneekin hyvin” (kiitos Riina Hosio) ja päätösten jättäminen viime tinkaan niistä etukäteen stressaamisen sijaan, tuottaa jotain tulosta.
Asioiden selvittelyn lomassa olemme lähinnä viettäneet aikaa rannalla, puistoissa sekä terasseilla eri puolilla tätä kaunista kaupunkia. On ollut jännä huomata kuinka eri tavalla asioihin kiinnittää huomiota nyt kun asuu täällä eikä ole vain lomalla.
Nautin täysin siemauksin siitä että on elokuun loppu ja rantapäiviä on vielä edessä vaikka kuinka paljon eikä tarvitse huolehtia siitä kauan lämpimät kelit jatkuu tai tarkastella pilvitilannetta. Meillä on edessä syksy missä Deo voi hyppiä aalloissa ja minä kirjoittaa, kuunnella äänikirjaa tai vain nauttia säästä, ympärilläni olevista ihmisistä ja heidän meiningistään, kostean viileästä hiekasta jalkojeni alla rantaviivaa pitkin kävellessä samalla ihaillen simpukankuoria ja meren kauneutta. On jännä kuinka meri voi olla samaan aikaan niin pelottava ja arvaamaton ja kuitenkin niin rauhoittava ja vapauttava, täydellisen inspiroiva. Tuntuu siltä kuin olisi pitkällä lomalla, missä ei ole kiireen tuntua tai stressiä siitä mitä ehtii vielä tekemään eikä koputtelevaa ahdistuksen tunnetta paluusta arkeen.
Arki voi olla tätäkin<3
Olen saanut tämän ensimmäisen viikon aikana jo monia varmistuksia siitä kuinka Deo tulee tänne sopeutumaan ja kuinka hyvin tulemme viihtymään täällä. Ensimmäinen kerta oli illallisella missä hän tapasi uusia ihmisiä ja jutteli ja heitti läppää englanniksi koko illan. Toinen kerta oli rannalla missä huomasin hänen saaneen ystäviä, joiden kanssa voi ampua toisiaan vesipyssyillä ja ajelehtia aaltojen mukana koko päivän. Eräänä iltana saimme iloksemme huomata että terassilla minne olimme menossa syömään, oli tv ja FC Porto- Sporting CP peli juuri alkamassa. Olimme innoissamme odottaneet sitä että pääsemme katsotaan fudispelejä terasseille ja nyt sellainen tarjoutui meille aivan odottamatta, täydellistä. Ravintolan henkilökunta oli ystävällinen ja sympaattinen ja yksi heistä kantoi Deolle oman tuolin suoraan tv:n eteen, jotta hän näkisi pelin kunnolla. Sisällä soi live-musiikki ja puoliajalla Deo raahasi minut ja Catarinan tanssimaan ja katsoin tuota ennen niin ujoa poikaani liikuttuneena siitä kuinka elementissään hän täällä jo nyt on. Toisena iltana auringon jo laskettua kävelimme täyden kauppakassin kanssa Lidlistä kohti kotia tutustuen lisää uusiin kotikulmiimme ja tuntui taas asteen todellisemmalta että asumme täällä nyt.
Tätä kirjoittaessani istun puistossa missä puut näyttävät siltä että ne on ollu täällä jo aikojen alusta asti. Istun penkillä kaikista massiivisimman puun alla kirjoittamassa hennon tuulenvireen viilentäessä oloani samalla kun vastapäätä olevalta keltaiselta pikku kiskalta soi täysiä Celine Dionin ”My heart will go on” ja Deo touhuaa leikkipuistossa. Vieressäni makoilee mies omalla penkillään pelaten jotain kännykkäpeliä lauleskellen mukana. Tilanne on monella tapaa koominen ja tuo mieleeni kaikki ne hetket kolme vuotta sitten kun vaeltelin yksin Manhattanin eri puistoissa ja aloitin koko kirjoitusprosessin. Tuntuu kuin tuosta hetkestä olisi ikuisuus enkä osaa ajatella aikaa, jolloin en kirjoittanut ajatuksiani ylös tai käsitellyt sitä kautta elämäni tapahtumia ja sen herättämiä tunteita. Deo viihtyy leikkipuistossa ja käy aina välillä hätistelemässä puluja tai näyttämässä minulle tekemiään löytöjä. Mietin sitä kuinka huolissani olin vielä aamulla siitä että meillä ei ole suunnitelmia tälle viikolle ja kuinka saamme ajan kulumaan ja nauran omalle aikataulutarpeelleni.
Kuinka mielelläni vietänkään päivät tutkien tätä upeaa kaupunkia ja imien sen elämää sisääni istuen aina välillä eri paikoissa kirjoittamassa antaen päivän viedä mennessään.
Kohti uutta viikkoa,
Kiira<3