Primeiro mês<3

Ensimmäinen kuukausi Lissabonissa takana ja olen moneen otteeseen todennut kuinka hyvä mun on olla tässä ja nyt. Olen fiilistellyt sitä kuinka erityislaatuista aikaa saan elää, miten onnekas olen saadessani mahdollisuuden tähän muutokseen ja että saan toteuttaa itseäni tehden asioita, jotka koen tärkeiksi ja merkityksellisiksi. Olen fiilistellyt sitä miten paljon saan viettää laatuaikaa oman lapseni kanssa, kokea kaiken tämän yhdessä ja keskittyä olemaan täysillä läsnä Deon koulun aloituksessa. Olen moneen otteeseen hengittänyt syvään ja antaumuksella tätä edessä olevaa syksyä ja muistuttanut itseäni ottamaan siitä kaiken irti.

Kuukauden sisään on mahtunut paljon. Olemme saaneet hankittua kaikki mahdolliset laput, ilmoitettua Deo kouluun sekä saaneet paikan lähikoulusta. Olemme käyneet läpi mielenkiintoisen ja taas tämän maan toimintamallia avaavan kokemuksen kuukausilippujen hankinnan yhteydessä, mikä sisälsi monta tuntia jonotusta täydellä metroasemalla, passikuvien hankintaa valokuva-automaatista, mihin kelpaa vain tasaraha sekä kaavakkeiden täyttöä portugaliksi. Deon koulu ja fudis on alkanut, olen päässyt juoksemisen makuun sekä löytänyt tanssitunneille, minne en edes ollut tajunnut ikävöiväni. Vasta tanssisaliin astuessani huomasin kuinka kotoisa olo minulle heti tuli ja kuinka tärkeää on vastakohtana kaikelle uudelle olla välillä paikassa, minkä kieltä osaa täydellisesti.

Kun ensimmäisen kerran suunnistimme fudistreeneihin valtavan Benfican stadionin vierustalla kasvoi Deon jännitys askel askeleelta ennennäkemättömiin mittoihin eikä perillä asiaa helpottanut se että kaikki muut näyttivät olevan toisilleen entuudestaan tuttuja, paljon vanhempia ja Deon olevan ainoa, jolla ei ollut vielä joukkueen treeniasua päällä. Siinä vaiheessa kun vanhemmat ohjattiin katsomon puolelle ja tajusin etten pääse kentän laidalle henkiseksi tueksi, ajattelin koko homman kaatuvan kasaan mutta reippaasti hän kuitenkin asteli muiden mukana kentälle. Aluksi näytti tosin siltä ettei Deo olisi ikinä kuullutkaan englantia ja mietin kuinka lukossa tuo pieni ihminen jännitykseltään on. Seurasin kuinka nämä toisilleen tuntemattomat pojat etsivät kaikki omaa paikkaa ja roolia tässä uudessa ryhmässä, toiset hieman varmemmin ottein kuin toiset ja ihailin kuinka ryhmän kaksi valmentajaa ohjeistivat kärsivällisesti jokaista yksitellen ja näin kuinka jokaisen onnistumisen myötä Deo rentoutui hiljalleen omaksi itsekseen. Katselin ympärilleni katsomossa, missä vanhemmat istuivat rennosti bisset kädessä ja mietin huvittuneena kuinka vain vähän aikaa sitten meidät Hjk:n pelissä häädettiin paikoiltamme koska lippumme sattuivat olemaan anniskelu katsomossa. Treeneistä tuli luokseni innokkaasti pomppiva, taas vähän itsenäisempi pieni ihminen, jolle koulun aloittaminen tuntui tämän kokemuksen jälkeen olevan lasten leikkiä.

Koulun alkamispäivä ilmoitettiin tyypilliseen tapaan vasta saman viikon maanantaina ja  ollessamme matkalla sitä edeltävänä päivänä pidettävään opettajan tapaamiseen nautimme kävellessämme aikaisesta aamusta, raikkaasta ilmasta ja siitä kun kaupunki on vasta heräämässä ja liikkeellä on vain vähän ihmisiä. Liikkuessamme katua alas kohti Deon koulua pysähdyin painamaan mieleeni edessä avautuvan näkymän: Lissabonin kauniit pastellinväriset talot, keltainen kaupungille tunnuksenomainen ratikka ja takana säkenöivä meri, miettien että tämä on nyt meidän joka aamuinen koulureittimme. Meillä ei ollut hajuakaan minkälaisesta opettajan tapaamisesta olisi kyse mutta emme olleet varautuneet siihen että vain vanhemmat kutsuttaisiin luokkaan ja lapset lähtisivät ohjaajan mukana tutustumaan muihin. Pienen hämmennyksen jälkeen Deo kuitenkin vilkutti minulle reippaasti ja mietin kuinka vastaava yllätys olisi vielä muutama vuosi sitten saanut hänet paniikissa tarrautumaan minuun. Istuin luokassa kuunnellen Deon opettajan kahden tunnin monologia seuraten monen tekevän vauhdikkaasti muistiinpanoja ja miettien kuinka paljon oleellista infoa minulta menee ohi. Keskityin bongaamaan sanoja sieltä täältä ja lainatessani oikealla puolella istuvalta pariskunnalta kynää sain onneksi heiltä tulkkausta englanniksi. Mitään infoa ei tietenkään saatu paperilla lukuun ottamatta koulun yhteystietoja, loma-aikoja sekä pitkää listaa hankittavista tarvikkeista. Vasemmalla puolellani istui ukrainalainen äiti, jolla oli oma tulkki mukana ja ajattelin helpottuneena etten ole ainoa, joka ei puhu portugalia. Opettajan vihdoin lopetettua eräs äiti lähestyi minua kertoen olevansa myös suomalainen enkä voinut uskoa tuuriamme! Deon luokalla on siis jollain ihmeen tsägällä puoliksi suomalainen tyttö, joka voi toimia Deon omana tulkkina ja olla muutenkin tukena ja turvana. Ja minulla taas on joku kenen kanssa ihmetellä mitä pitikään pakata ensimmäisenä päivänä reppuun ja miten hoitaa kouluruoka maksut tai ottaa tarvittaessa yhteys opettajaan. Kun ensimmäinen koulupäivä sitten koitti, pääsimme edellisen aamun rutiinilla lähtemään hyvissä ajoin koirien kanssa matkaan ja huomasin kuinka Mixin ja Maxin mukanaolo tuntui rauhoittavan Deoa, vaikka edessä olevaa päivää tuntuikin jännittävän lähinnä minä. Sain myöhemmin hakiessani vastaan hieman hiljaisen mutta tyytyväisen oloisen pojan ja yritin kaikkeni olla kyselemättä liikaa ja antaa kerrottavan tulla omassa tahdissa, omalla ajalla. Myöhemmin kiirehtiessä kotia kohti kaikkien kantamusten ja koirien kanssa, tunsin kuinka arjen ja kiireen aiheuttama kireys yritti kovasti nousta pintaan, heti ekana päivänä. Muistutin itseäni siitä kuinka itse päätän aikatauluista ja kaikesta mitä päivän aikana pitää saada aikaan ja että aina voi jostain höllentää ja vähentää.

Kuluneen kuukauden aikana olemme erilaisten koettelemusten ja näkemämme kautta käyneet Deon kanssa monia oivaltavia keskusteluja elämästä. Olemme leikkipuiston tapahtumien johdattelemana puhuneet siitä kuinka aina voi pyytää anteeksi vaikkei olisikaan tehnyt mitään ja kuinka joskus vanhemmat huutavat joko omalle tai toisen lapselle vain sen takia että pelästyvät jotain tilannetta eivätkä hallitse sen herättämiä tunteita. Olemme puhuneet siitä ettei hyvinvoiva lapsi kiusaa muita ja ettei herkkyydessä ole mitään väärää vaikka jotkut vielä kasvattavat poikia ajattelemaan ja käyttäytymään tietyn mallin mukaisesti. Olemme puhuneet siitä kuinka kaikesta kannattaa aina kertoa ja tilanteet selvittää ettei ne jää myöhemmin vaivaamaan. Olemme puhuneet Deon kanssa kotimme lähellä olevassa risteyksessä diilaavista jäbistä keskustellen siitä millaisia syitä ihmisillä voi olla eri huumeiden käyttämiseen ja siitä kuinka he, jotka näissä kadun kulmissa istuvat, ovat yleensä syystä tai toisesta vailla parempaa vaihtoehtoa. Olemme puhuneet rannalla ollessamme siellä työskentelevistä ihmisistä, joista osa kaupittelee kylmiä juomia, osa munkkeja ja osa rantakankaita kantaen niitä paahtavassa auringossa tarpoen edestakaisin upottavassa hiekassa koko päivän. Olemme puhuneet erilaisista lähtökohdista ja perspektiiveistä elämään sekä pistäneet merkille sen kuinka erilaiset elämäntavat ja -kohtalot ovat enemmän esillä ja läsnä täällä kuin Helsingissä.

Iltapainotteisessa elämäntavassamme, missä on totuttu siihen että menemme yhdessä nukkumaan, on ollut haasteena koulun alun lähestyessä yrittää tätä muuttaa. Olemme käyneet iltaisin läpi kaikki mahdolliset ”mulla on jano”, ”en saa nukuttua ilman valoa” ja ”et ikinä kuuntele sun poikaa” sekä ”kohta lähtee puhelin pois koko viikoksi” ja muut rakentavat tiuskaisut suuntaan sekä toiseen. Tämä on ollut meidän arjen haaste ja vaikka aina jälkikäteen sen tunnistaa olevan suhteellisen pieni, tuntuu se siinä hetkessä usein ylitsepääsemättömältä. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni neuvottelun ja keskustelun jalosta taidosta ja ettei uhkailu ikinä tuota tulosta, vaikka jokainen vanhempi siihen enemmän tai vähemmän sortuukin. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin miettinyt sitä kuinka onnekas olen siinä että Deo jaksaa hengata illat tanssisalilla eikä ole moksiskaan kahden tunnin jonottamisesta metroasemalla tai valita päivinä joina olemme kävelleet lähes kymmenen kilometriä. Usein olen miettinyt mitä eri tilanteista jää Deon vinkkelistä hänelle käteen ja tunnistanut kuinka vaikeaa on antaa lapsen tehdä yksin asioita, opetella itsenäistymään ja kasvamaan erilleen minusta luottaen hänen pystyvyyteensä sekä siihen että elämä kannattelee.

Kirjoittaessani tätä tekstiä istun lähipuistossamme, mikä on täynnä elämää. Ihmisiä lasten ja koirien kanssa, erilaisia seurueita piknikillä ja porukoita joogaamassa tai urheilemassa, ystävyksiä terassilla, joku maalaamassa penkillä ja toinen aidan päällä nauttimassa jointtia. Selaan kuvia puhelimestani ja pohdin kuinka helposti kuljemme samoja tuttuja reittejä supistaen naapuruston mielessämme paljon pienemmäksi kuin se on ja kuinka halutessaan voi löytää loputtomasti uusia kujia, katuja ja paikkoja. Katselen ihmisiä ikkunoissaan ja mietin mitä kaikkea täällä on historian aikana nähty ja koettu. Mietin mitä nuo ihmiset ikkunoissaan pistävät päivän aikana merkille ja kuinka itse haluan vielä joskus viettää eläkepäiviä tarkkaillen näiden katujen elämää.

Kiira<3