Kuka olisi arvannut, että marraskuussa saadaan nauttia näin upeista talvikeleistä! Tosin jos ennustukset käyvät toteen, loppuviikosta meitä hellitään taas juhannussäällä, joten pitää iloita lumesta niin kauan kuin sitä riittää. Juoksijalle tosin pöpperöinen sohjo ei ole ollut sitä otollisinta juoksualustaa. On saaneet jalat ja pakarat tehdä ihan eri tavalla töitä ja sen kyllä tuntee. Olin sunnuntaisen pitkän lenkin (20 km) jäljiltä niin sippi, että pidin maanantaina lepopäivän. Enkä tänäänkään olisi millään jaksanut lähteä töiden jälkeen lenkille. Käytiin poikien kanssa aamulla ottamassa influenssarokotukset ja veto on ollut ihan veks. Kannatti kuitenkin lähteä, niin kuin aina. Yllätyksekseni Helsingin kaupunkimetsä, keskuspuisto, oli aivan täydellisessä juoksukunnossa. Lumi oli pakkaantunut paksuksi kerrokseksi alustaan eikä sohjosta ollut tietoakaan. Huomenna tosin tilanne voi olla jo ihan toinen.

Vaikka tavoitteellinen treenaaminen on nyt hetkeksi jäänyt taakse, on juokseminen edelleen se, mikä auttaa jaksamaan vauhdikasta arkea. Vauhtitreenit olen jättänyt monestakin syystä nyt tekemättä, mutta lenkillä käyn kuitenkin säännöllisesti 6 kertaa viikossa ja yritän juosta joka sunnuntai 20 kilsan lenkin. Meillä on kahden naisen vakkarisunnuntailenkkivuoro, ja se on ihan parasta! Arkilenkit ovat vaihdellen 7-10 km ja se tuntuu hyvältä tähän elämäntilanteeseen ja niin tärkeältä kaiken sen istumisen vastapainona. Höllääminen on tehnyt hyvää, ja olen saanut huomata, ettei iisimmin ottaminen tarkoita laiskottelua :). Pahin pelkoni, hah! Oikeasti! Kun on vuoden juossut sen 80-100 km viikossa, tuntuu 50-65 km löysäilyltä :). On ollut mukava huomata, ettei se kunto pahasti romahda, vaikka löysää vähän pipoa ja kyllä vähempikin riittää. Sanonta ”kaikkeen tottuu”, pitää hyvin paikkansa myös liikunnassa ja ”kultainen keskitie” voisi toimia kliseisenä, mutta ei yhtään hassumpana tavoitteena. Sitä kun helposti laittaa riman liian korkealle ja homma karkaa käsistä.