Tästä kaikki alkoi
15 vuotta sitten tapasin tienristeyksessä pojan. Rakastuimme. Olimme erottamattomat. Muutimme yhteen. Opiskelimme. Juhlimme. Matkustelimme. Valmistuimme. Menimme naimisiin. 11 vuotta myöhemmin syntyi esikoisemme. Ja sitten kuopuksemme. Rakastamme edelleen, mikä tuntuu hienolta, jollain tapaa arvokkaalta ja entistä tärkeämmältä nyt kun on lapset. Oma perhe on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa ja pakahduttavan rakasta, mutta samaan aikaan vaativaa ja välillä raskasta. Koska lapset. Pitääkö sanoa enempää…
Siksi äiti juoksee. Paljon ja tänä päivänä entistä tavoitteellisemmin. Tosin juoksun löysin jo reilut kymmenen vuotta sitten opiskeluaikoina. Se toimi jo silloin kanavana tuulettaa omia ajatuksia ja päätä. Juostessa ehtii ajatella asioita, välillä syvällisempiä ja välillä vain ihastella henkeäsalpaavia maisemia ja vuodenaikojen kauniita hetkiä, ja olla kiitollinen siitä, että jalat kantaa. Olen saanut juoksun ansiosta myös monta rakasta ystävää. Lenkkien aikana on jaettu iloja ja suruja ja välillä naurettu housut märkinä. Ihan parasta!
Meni pitkään, että vain juoksin, ilman minkäänlaisia tavoitteita. Yleensä tahkosin saman 10-12 km lenkin viisi kertaa viikossa, samaa (liian reipasta) vauhtia vuodesta toiseen. Juoksun tuoma hyvä olo kuitenkin kantoi. Kuulostaako tutulta? Sitten tuli aika, ettei huvittanut juosta. Ryhmäliikuntatunnit ja pyöräily veivät mukanaan. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen löysin juoksun uudelleen. Naapurien äitikaverien kanssa solmimme lenkkarit jalkaan isien tullessa töistä kotiin ottamaan hoitovastuun pienistä. Lenkeistä tuli se minun oma aikani. Aika, jolloin sain viilettää ja tuulettaa kodin pölyttämää päätäni. Olla rauhassa ilman kenenkään vaatimuksia. Tulla takaisin virkeänä. Kyllä, en koskaan väsyneenä. Ihmeellinen lääke tuo raitis ilma.
Juoksemisen uudelleen aloittaminen on aina tahmeaa, varsinkin raskauden jälkeen, jolloin kroppaan on tarttunut 20 + lisäkiloa (siinä ei paljoa tunnu se 3,5 kg vähennys…), mutta parissa kuukaudessa kehityksen jo huomaa, ja pian 10 km lenkki kulkee jo kepeämmin. Ja toisinaan ei sitten ollenkaan. Siinä juoksemisen viehätys piileekin. Lastensaannin vaikutus juoksemiseen on ihan oman postauksen (tai useammankin) arvoinen asia. Palaan siihen myöhemmin. Aihe kun on itselleni erityisen läheinen.
Olen aina ajatellut, etten ole ollenkaan kilpailuhenkinen. Sitten ihan sattumalta osallistuin 10 km kilpailuun ja huomasinkin kuinka paljon nautin omien rajojen ylittämisestä. Yllättävää oli myös huomata, että sillä 5 krt/vko saman lenkin tahkoamisella oli päässyt vuodessa sellaiseen kuntoon, että 10 km meni alle 45 minuuttiin ja puolimaraton 1:39:xx aikaan. Sitten tulinkin uudelleen raskaaksi. Päätin raskauden jälkeen katsoa mihin kinttuni kantaisivat jos treenaisin niin kuin kannattaisi, eikä aina samaa kuluttavaa VK- ja PK-lenkin välimuotoa. Sillä tiellä ollaan.
Tästä käynnistyy tämä blogi, jonka tavoitteena on motivoida ja kannustaa muitakin ihan tavallisia äitejä saavuttamaan omia unelmiaan ja tavoitteitaan. Homerun tulee olemaan minun oma paikkani jakaa juoksuun liittyviä tavoitteitani, oppeja ja ajatuksia, pitää samalla julkista juoksupäiväkirjaa ja kurkottaa kohti unelmia. Tulen varmasti sivuamaan myös lapsiin, kotiin, sisustukseen ja vaatteisiin liittyviä aiheita. Mitä nyt mieleen tulee. Toivottavasti pysyt mukana.
Kommentit ja aktiivinen keskustelu ilahduttaisi kovasti.