Get better, not perfect!
Spend more time to be interested, less to be interesting.
– Jim Collins
En olisi voinut viettää kaunista päivää yhtään tämän paremmin. Aamulla pyöräilin syysauringon aamusäteiden häikäiseminä Sokos Hotel Pasilaan Petteri Kilpisen intensiiviseen valmennuspäivään. En muista milloin päässäni olisi pyörinyt näin monta uutta ajatusta samalla kertaa. Kovin innostavaa ja inspiroivaa! Kahdeksassa tunnissa ehdittiin syventyä niin palautteen annon tekniikkaan, retoriikan Antiikin kreikkalaisiin tekniikoihin, strategian toimeenpanoon kuin brändillä johtamisen neljään T:n. Kilpisen story telling -taidot pitivät tiiviissä otteessaan koko päivän. Muutama asia jäi pyörimään mieleen enemmän kuin toiset.
Päädyin jossain kohtaa päivää pohtimaan omaa ala-asteen luokkakuvaani. Tehtävänantona oli miettiä tuolloin 7-vuotiaan pienen ekaluokkalaisen tytön ominaisuuksia, jotka ovat saaneet hänet kasvamaan ja kehittymään juuri tällaiseksi kuin juuri nyt olen. Mitkä ovat olleet jo tuolloin sellaisia tekijöitä, jotka ovat auttaneet menestymiseen opiskeluissa ja työelämässä? Mitkä ovat ne minun ominaisuuteni, joita minun kannattaa kehittää yli muiden ja kehittää killeriominaisuuksiksini? Suomalaisessa kulttuurissa elää vahvasti tasapäistämisen ajattelutapa. Urheilussakin meillä kehitetään usein jokaista osa-aluetta tasavertaisesti, vaikka kannattaisi hioa sitä parasta osaamista sellaiseksi, että muut jäävät kauas. Eikä se tarkoita sitä, että muut tekijät unohdetaan, vaan sitä, että vahvuuksia kehitetään vielä enemmän. Omat killeriominaisuuteni voisivat olla sinnikkyyteni, positiivinen suhtautuminen asioihin, helposti innostuvuus ja luovuus yhdistettynä asioiden näkemiseen yksityiskohtien kautta kokonaisuuksina. Mitkä ovat sinun huippuominaisuutesi?
The sky has no limits and neither do I.
-Usain Bolt
Urheiluvertaukset tuntuvat usein naiiveilta kiedottuna työelämään, mutta yhdestä asiasta meidän kannattaisi ottaa urheilusta oppia. Kuka on joskus kuullut edes tavoitteellisesta harrastelijajuoksijasta tai saatika valmennettavasta kilpajuoksijasta -tai muusta urheilijasta, joka ei haluaisi jatkuvasti parantaa aikojaan, hioa tekniikkaansa ja menestyä seuraavassa kilpailussa edellistä paremmin? Erittäin harvoin jos ollenkaan. Mitä meidän kansantaloudelle tapahtuisikaan jos toisimme tämän ajattelumallin jokaiseen suomalaiseen yritykseen ja kuntien palveluihin…
Meillä on etuoikeus oppia.
Valmennuspäivän antia voisin jatkaa ainakin kahdeksan tietokoneliuskallisen verran (sen verran oikeasti naputtelin koneella valmennuksesta muistiinpanoja…), mutta pitäydyn nyt muutamassa, joista tärkein tuntui syvällä sisimmässä. Nimittäin läsnäolo ja sen tärkeys kaikessa tekemisessä. Tässä maailman menossa kiire määrittää meitä, sillä on jopa statusarvoa. Kiireiset ihmiset ovat niin tärkeitä(nä). Meillä on kiire töihin, kiire töissä, kiire hakemaan lapsia päiväkodista, kiire pissattamaan koira, kiire laittaa ruokaa, kiire yhteensovittaa harrastukset…näin muutamia mainitakseni. Kiire ei vaan tee meistä parempia ihmisiä, työntekijöitä eikä vanhempia. Kiire on itseasiassa vihollisemme. Kiire syö läsnäoloa. Samoin kuin koukuttava sosiaalinen media ja jatkuvasti aukioleva läppäri jne. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan vanhemmat ovat aidosti läsnä lapsiensa kanssa 90 sekuntia VIIKOSSA! Toivottavasti oma lukemani ei ole ihan noin musertava, mutta laittoipa taas ajatuksen aihetta, vaikka asian olenkin tiedostanut. Kuinka helposti sitä töiden jälkeen ruokaa laittaessa samalla surffailen netissä tai olen hiekkalaatikolla niin syventynyt kännykkään, että lasten esitellessä leikkejään, saavat he vastaukseksi vakiokehut ja hyminät. Sama toistuu usein mieheni kanssa lasten mentyä nukkumaan ja molempien avatessa koneensa. Surullista. Ruutuun liimautuminen ja kiire eivät anna mahdollisuutta aitoon läsnäoloon ja vuorovaikutukseen, vaan tekee etäiseksi. Etäiseksi töissä ja etäiseksi kotona. Kaiken lisäksi läsnäolemisella on tutkitusti vaikutusta myös menestykseen. Eipä ollut yllättävää, mutta olipahan hyvä muistutus.
Tilanne ei ole niin paha kuin miltä se kuulostaa, mutta herätti kyllä muuttamaan omaa käyttäytymistäni. Päivän valmennuksesta motivoituneena, hain pojat päiväkodista ja kaappasin syliini, kuten joka päivä heidät hakiessani. Mutta tänäänpä kysyin lisäksi, että mitä he haluaisivat tehdä. Ja niinpä me suunnattiin kaupan kautta kahteen eri leikkipuistoon kiipeilemään, huristelemaan köysiradalla, pärisyttelemään traktorilla ja touhuilun välissä syömään eväitä. Tänään tein saman. Olin läsnä. Lapseni ovat sen ansainneet.
Toisen arki on toisen lapsuus.