Onnenläikähdys rinnassa lenkkipolulla

Tontilla aurinko kukkii. Olisi pikkumiehen lempipaidan pupulla puputettavaa. Omenapuukin elää kukkaloistoaan. Melkein purskahdin itkuun tuota puuvanhusta katsellessani. Se sijaitsee niin keskeisellä paikalla, ettei ole mitään mahdollisuutta säästää sitä. Olen pohtinut kaikenmaailman atriumpihoja tuon puun vuoksi, mutta ei vain löydy toimivaa ratkaisua sen säästämiseksi. Tietääkö kukaan, että saako tuollaista puuta siirrettyä helposti ja niin, että se ei suuttuisi? Hmm…varokaa vaan, tästä blogista saattaa helpostikin tulla kotiblogi, mutta juoksemista en lopeta!

En todellakaan lopeta. Sisuunnuin viime sunnuntaisesta maratonista sen verran, että todellakin tulen haastamaan jalkani uudelleen ensi syksynä. Jotain pienempiäkin kisoja pitäisi keksiä kesälle. Heinolan puistojuoksu nyt ainakin. Se on kaunis kuin mikä, ja vanha kotikaupunki houkuttelee ennätysjahtiin. En ole koskaan aiemmin siellä juossutkaan kilpaa, jo on aikakin.

Mutta en juokse todellakaan pakosta. Tänään juoksin 12 km lenkin lähes helteisessä alkukesän säässä. Eletään niin parasta aikaa! Keskellä matkaa ihan tunsin onnellisuuden läikähtävän rinnassa. Minä r a k a s t a n juoksemista, niin se vaan on. Kerrankin kun oli kännykkä lenkillä mukana, pysähdyin matkalla ottamaan muutaman kuvan. Jalat ovat toipuneet maratonista täysin, tai no mistäs minä sitä muuten tietäisin kuin kuulostelemalla jalkojen tuntoa. Ei siis tunnu enää missään, mutta elimistö on kuitenkin toipilas edelleen. Pitää ottaa iisisti, jos vaan malttaisi… Tänään keskivauhti oli 5.17 ja keskisyke 144. Ihan hyvin menee. Nyt pitäisi vaan saada taas juoksumäärät kohdilleen. Ensi viikko menee vielä kevennellen, sen jälkeen otan taas aamu- ja iltalenkit kuvioihin. Olenko joskus maininnut, että juokseminen on vaan se minun elementtini?! Juoksun vauhdikkuus ja myös vaativuus toimii hyvin yhteen luonteeni kanssa. En koskaan päästä itseäni helpolla. Mutta pääasia, että olen tyytyväinen juuri tällaisena.