Jatkan nyt näitä muisteloitani kun olen kerran päässyt vauhtiin :). Nämä ovat minun omakohtaisia kokemuksiani, eivätkä perustu mihinkään tutkittuun tietoon eivätkä välttämättä sovellu sellaisenaan kaikille. Omaa kuntoa, palautumista ja jaksamista pitää aina kuunnella! Olen joskus kuullut synnytystä verrattavan fyysisenä kokemuksena maratoniin. Jaksan kyllä epäillä. Omat kokemukseni kahden lapsen synnytyksistä on kyllä maraton potenssiin kymmenen eikä maraton aiheuttanut kipuja eikä useiden kuukausien palautumista. Toisaalta synnytyksessä ei syke nouse, mutta adrenaliini kyllä virtaa. Palautuminen synnytyksestä on niin ikään yksilöllistä, mutta itselläni siihen meni reilut puoli vuotta ennen kuin olin ensinnäkin samanpainoinen kuin lähtötilanteessa ja toiseksi edes lähellä samaa fyysistä kuntoa kuin ennen raskautta.

Synnytyksen jälkeen minut yllätti se kuinka vähän puhutaan äidin palautumisesta ja voinnista raskauden jälkeen. Katse kääntyy luonnollisesti jälkikasvuun, hänen ruokintaansa ja hyvinvointiinsa. Äidin hyvinvointi jää väistämättä taka-alalle. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen niitä yllätyksiä sitten riittikin.

Yllätys nro 1: Synnytyslaitokselle jäi niistä 23 kilosta vain 8! Palasin kotiin ison roikkuvan maharepun kanssa.
Yllätys nro 2: Jälkivuoto kesti 5 viikkoa! Ihan kuin siinä ei olisi muutenkin ollut runnottu fiilis.
Yllätys nro 3: Episiotomiahaavan kivut. Tsiisus!
Yllätys nro 4: Koira tuntui nyytin kotiuduttua likaiselta ja suojelin vauvaa tältä innokkaalta ”isolta veljeltä” leijonan emon lailla.
Yllätys nro 5: Masensi. Vauva oli ihana ja niin kovin odotettu ja rakas, mutta oma kroppa ei tuntunut yhtään omalta ja oli ahdistava olo. Tuli monta kertaa viikossa vedettyä ”tavoitehousut” jalkaan eikä ne piiiitkään aikaan mahtuneet kuin puolireiteen. Ja kun ne viiden kuukauden korvilla mahtuivat reisistä sisään, eivät housut menneet kuitenkaan kiinni. Sekin aika onneksi koitti n. kahdeksan kuukauden tietämillä. Sen jälkeen paino menikin miinukselle.
Yllätys nro 6: Vauva ei nukkunut päivisin kuin kantoliinassa, jossa nyytti sitten hötkyikin kymmenisen tuntia päivässä. Kuopus sen sijaan eli pari ensimmäistä kuukautta BabyBjörnin sitterissä ja inhosi liinaa :). Jokatapauksessa se niistä päiväunista yhdessä vauvan kanssa.
Yllätys nro 7: Vauvavuosi on se pahin ja hermoja raastavin. Siitä kun pääsee yli niin helpottaa. Itselle on helpompi jaksaa uhmaikäisen kiukutteluja kuin huonosti nukuttuja öitä ja sosetaisteluita.
Yllätys nro 8: Alle 30-vuotias aiemmin hyväkuntoinen nainen kastelee housut juostessa. Ei siitä sen enempää. Onneksi sekin korjaantuu ajan kanssa. Tenat vaan pöksyyn ja menoksi!
Yllätys nro 9: Kahden alle 5-vuotiaan lapsen äiti pystyy pääsemään elämänsä kuntoon.

Näin 4,5 vuoden jälkeen esikoisen syntymästä nämä järkytykset ovat enää muisto vain, mutta olivat siinä kohtaa todellisia ja raskaita juttuja. Tsemppiä kaikille ensimmäiseen vauvavuoteen. Se on vanhemmuuteen kasvun, parisuhteen uudelleen hakemisen ja oman fyysisen kunnon palauttamisen aikaa.

Meille on siunaantunut kaksi aivan ihanaa poikaa, jotka vauvoina olivat erittäin vaativia. Liikunta on ollut minulle se ykköslääke. Puin itselleni urheiluvaatteet päälle ja lähdin reippailemaan vaunujen kanssa reiluksi tunniksi pitkin kyliä. Lenkin jälkeen mieli oli yhtä hymyä. Kun pääsin hölkkäasteelle parin kuukauden jälkeen synnytyksestä, ovat omat iltalenkkini pitäneet pääni selvänä ja mielen kirkkaana niinä vaikeimpinakin päivinä. Kiitos siitä kuuluu miehelleni, joka on tukenut juoksuharrastustani ja tullut töistä kotiin päästämään vaimonsa lenkille. Kakkoslääke on ehdottomasti lasillinen tai kaksi punaista viikonloppuisin. Ja kolmas: suklaa.

Juoksin aina viime syksyn ensimmäiseen maratoniini asti viisi lenkkiä viikossa ihan oman fiiliksen mukaan ilman mitään valmennusohjelmaa. Vaihtelin hieman lenkkien pituuksia ja vauhteja, mutta pääsääntöisesti juoksin 10-20 km lenkkiä sen viisi kertaa viikossa n. 5.00-5.50 min/km vauhtia (liian reipasta PK-vauhdiksi). Kilometrejä kertyi noin 65/vko. Tuolla juoksumäärällä ja liian kovilla peruskuntolenkkivauhdeilla juoksin maratonin aikaan 3.25.44. Tällä hetkellä juoksen minulle tehdyn valmennusohjelman mukaan ja määrällisesti enemmän, mutta kevyemmillä vauhdeilla. Toki vauhtikestävyystreeni kuuluu viikottaiseen ohjelmaan, mutta muuten peruskuntolenkkivauhdit ovat reilusti hitaampia kuin aiemmin. Mielenkiinnolla jään odottamaan mihin tällä järkevämmällä tekemisellä pääsen. Muutoksia ei tapahdu nopeasti vaan niille pitää antaa aikaa. Ennen kaikkea olen ihmeissäni siitä, että reilusti yli kolmekymppinen kahden lapsen äiti voi olla paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin ja saada tuloksia aikaan. Olen löytänyt sen oman juttuni!