Juhannusviikonlopun sunnuntaina vointini huononi entisestään. Kuumetta oli 39,5, päätä särki armottomasti ja mukaan tuli vielä pahoinvointi. Ajettiin juhannuksen vietosta suoraan Haartmannin päivystykseen. Verikokeistä ei löytynyt mitään, mikä olisi viitannut taudin aiheuttajaan. Läpäisin lääkärikäynnillä neurologiset ”palikka”testit ja lääkäri oli jo päästämässä minua sairastamaan kotiin, koska olin niin hyvävointinen. Menin kuitenkin kertomaan, että viikon kuumeilu on saanut hyväkuntoisen nuoren aikuisen täysin sängyn pohjalle, alkoi lääkäri ottaa minua tosissaan. Hän keskusteli neurologin kanssa ja pääsin lopulta polille. Puolen yön aikaan polin lääkäri otti selkäydinpunktion, jossa porattiin reikä selkäytimeen ja sieltä otettiin putkiin selkäydinnestettä, jotta saataisiin tietää aivojen tila. Olo oli fyysisesti ihan hirveä. Kuume oli edelleen korkea ja tietämättömyys vaivasi. Yhden aikaan lääkäri tuli kertomaan, että selkäydinnesteessä oli niin paljon yli viitearvojen valkosoluja, että minua aletaan heti hoitaa aivokuume-diagnoosilla. Jos jotain ymmärsin siinä kohtaa yössä niin sen, että nyt on vakavasta asiasta kyse. Hoitaja tuli vauhdilla asentamaan käteeni kanyylin ja tippatelineeseen ripustettiin kolmoisantibiootin pussit. Sen verran menin googlettelemaan, että päätin olla lukematta mitään etten menisi ihan paniikkiin. Päässä jyskytti ja polin ovet kävivät läpi yön, että nukuin korkeintaan pari tuntia yön aikana. Lääkäri sanoi, että siirtäisivät minut neurologiselle. Pelotti. Ihan julmetusti.

Tunnit kuluivat hitaasti. Onneksi ystäväni on lääkäri ja hän oli sattumoisin työvuorossa maanantaina. Hän tuli minua pari kertaa moikkaamaan, mikä helpotti oloa kovasti. Mieskin kävi tuomassa tavaroita. Mielessä vilisi pojat, joiden kasvua en ehkä pääsisi näkemään. Pelkäsin kuolemaa. Terveyttä ei osaa arvostaa ennen kuin sen on menettämässä. Rankka kokemus.

Iltapäivällä sain kuitenkin onneksi siirron ihan tavalliselle osastolle, tosin eristykseen muista. Valkosolujen määrä oli niin lähellä bakteeritulehduksen rajaa, että en saanut olla tekemisissä muiden potilaiden kanssa. Hoitajat kävivät luonani suojamaskeilla ja essuilla suojattuina. Ei helpottanut pelkojani. Jossain kohtaa asia nauratti, mutta tiistaiaamuna itkin silmät päästäni. Kuumeilu ei helpottanut eikä olo ollut kaksinen. Iltapäivällä lääkäri kävi kuitenkin kertomassa, että diagnoosi on varmistunut virusperäiseksi aivokalvontulehdukseksi, jonka aiheuttajaa nyt etsitään. Miten huojentavaa! Jos aivokalvontulehduksen aiheuttaja olisi bakteeri, olisi diagnoosi ja toipuminen aivan eri asia. Kun aiheuttajana on virus, kuolemanvaara on ohitettu eikä mitään pysyviä vammoja pitäisi jäädä. Antibiootteja kuitenkin osittain vielä jatketaan, koska puutiaisaivokuumetta ei ole vielä poissuljettu. Suonensisäinen lääkitys oli rankkaa. Olin koko ajan kiinni letkuissa. Iltaa kohden olo alkoi muuttua paremmaksi. Kuume lähti laskuun ja jaksoin olla jopa hetkittäin pystyssä. Elämä alkoi voittaa.

Keskiviikkona aamulämpö oli enää vain 37,4 ja lääkäri tuli kertomaan, että pääsisin jatkamaan paranemista kotiin. Kun lopulta astuin aurinkoisille kaduille, purskahdin itkuun. Tämä oli henkisesti rankka kokemus. Tajusin, että oma elämäni ei ole vain minun. Sillä on suuri vaikutus minulle rakkaimpiin. Mikä tunne olikaan illalla rutistaa poikia, lukea heille sängyssä satuja ja pitää sylissä! Minä en halua mennä täältä mihinkään. En vielä pitkään aikaan.

Pää on edelleen raskas, en jaksa olla kauaa pystyssä, väsyttää ja olo on heikko. Onneksi tulossa on kesäloma, ja aion ottaa rennosti. Juoksut unohdan siihen asti kunnes on aidosti terve olo. Tällä terveydellä en aio leikkiä. Asiat taitavat olla tärkeysjärjestyksessä.