Vajaassa kolmessa kuukaudessa on ehtinyt tapahtua enemmän kuin vuodessa sitä ennen. Kuinka virkistävää onkaan ollut palata takaisin töihin, mutta samaan aikaan meidän arki on muuttunut aivan järjettömän kiireiseksi. Ensimmäinen kuukausi meni ihan euforiassa. Oli vaan niin hienoa päästä takaisin työelämään, saada aikaan jotain kodin ulkopuolista tärkeää ja aikaa itselle ihmisenä eikä ”vain” äitinä ja vaimona. Juoksin aamuisin 12 kilometriä töihin, vietin töissä reilut 8 tuntia ja juoksin vielä 6-12 kilometriä takaisin. Iltaisin sitten oli aikaa lapsille ja rakennusprojektin suunnittelulle. Toukokuussa tuli Riian maratonin vuoro. Sen jälkeen väsähdin ja hieman ehkä masennuinkin. En enää jaksanutkaan enkä pystynyt suorittamaan kaikkea haluamaani. Kroppa oli väsynyt. Kuuden tunnin yöunet eivät enää riittäneet, neljä irronnutta varpaankynttä vaivasi lenkeillä ja lopulta sain pahat hiertymät juoksurepusta kaulaani. Nämä vaivat vaivasivat joka metrillä ja sykkeet olivat tapissa kevyilläkin lenkeillä. Silti juoksin, vaikkakin vähemmän. Juoksusta tuli suorittamista, juuri sitä mitä en sille koskaan halunnut tapahtuvan. Kanavoin vähentyneet juoksumäärät töihin. Sinällään ihan oikea veto, sillä nautin työstäni enemmän kuin koskaan aiemmin. Siistejä ja mielenkiintoisia projekteja ja innostavia juttuja luvassa.

Kuukausi siihen meni. Sykkeet ovat vieläkin hieman korkeammat kuin ennen maratonia, mutta olen löytänyt juoksun ilon takaisin! Se on jännä miten nuo pienetkin krempat vaikuttavat mieleen – kun ei tunnu hyvältä, kun johonkin paikkaan sattuu tai muuten vain ei kulje. Nyt kun varpaat ovat terveet ja hiertymät parantuneet, on ollut taas mielekästä juosta. Tähän fiiliksen kohoamiseen on vaikuttanut myös työpaikkani muutto ihan kotimme naapuriin. Enää ei tarvitse lähteä kuudelta juoksemaan liian pitkää matkaa töihin. Vaikka tykkäänkin aamulenkeistä, oli nuo 12 kilometrin hölkät liian pitkiä ja kuluttavia. Huomasin ahdistuvani niistä päivistä kun piti lähteä talsimaan tuota matkaa ja mieluummin menin uuteen toimistoomme tuohon ihan lähelle aina kun mahdollista. Muuttoon liittyy yllättävää haikeuttakin, vaikka eivät ne seinät työyhteisöä rakenna, vaan ne ihmiset, mutta onhan tuo merenrantamaisema jotain ainutlaatuista verrattuna nykyisen tiiliseinän tuijotteluun. Silti luvassa on innostava uuden aikakauden alku koko työporukalle. Ja nyt on helposti aikaa puolen tunnin aamulenkille ennen työpäivän alkua, jonka avulla jaksaa istua sen yhdeksän tuntia, vaikka helle porottaisi ulkona.

Aion ottaa saman uuden alun myös juoksuihini. Juoksu on tällaiselle aivo- ja istumatyöläiselle elintärkeää ja haluan pitää sen nimenomaan harrustuksena enkä pakkona. Velvollisuuksia on elämässä ihan riittämiin. Harrastuksesta en aio tehdä yhtä sellaista. Nyt kesän aion juosta minkä ehdin ja mikä tuntuu hyvältä. Lyhyen matkan kisoja olisi hyvä juosta parin viikon välein, mutta itselleni mielekkäämpää on laittaa omat kisat pystyyn ja taistella mittaria vastaan silloin kun se meidän aikatauluihin sopii. Voin vetäistä kolmen tonnin kisan vaikka ilta kympiltä itseäni vastaan jos se on helpompi ja mielekkäämpi itselleni niin.  Ehkä siinä häviää muutamia kymmeniä sekunteja, mutta mitä väliä. Syksyllä pitää sitten katsoa, että mihin kunto riittää.