Kylläpä sitä vain pysyy kiireisenä, vaikka työttömänä täällä vielä ollaan! Viime kirjoituksesta on taas vähän aika venähtänyt.

Osallistuin jokin aika sitten työhaastatteluun, joka pidetiin työpajan muodossa. Kyseessä oli isohko kansainvälinen it-yritys, jonka vastavalmistuneille tarkoitettuun koulutusohjelmaan olin lähettänyt hakemuksen. Olen koordinoinut it-projekteja aiemmin ja jossain mieleni perukoilla on kytenyt ajatus jatkaa samalla uralla. Tosin, se oli juuri työ, minkä lopetin, koska halusin hakea enemmän koulutusta vastaavia tehtäviä. Koulutusohjelmaan valitut saivat vakituisen työpaikan, mikä lisäsi ristiriitaisia tunteitani haastattelukutsua vastaanottaessani. Yrityksen googlettaminen ei tuottanut positiivista kuvaa työntajasta ja työilmapiiristä – foorumeilla peloteltiin kahden kuukauden irtisanomisajalla, mikä vaikeuttaisi työpaikan vaihtamista. Haluaisinko todella sitoutua vakituiseen työpaikkaan tälle alalle? 

No, ajattelin ajatusten selkiytyvän haastattelussa. Saisin ainakin lisätietoa yrityksestä ja siitä, mitä koulutusohjelma tarjoaa. Jos ei muuta, niin ainakin kokemus haastattelutilanteista karttuu ja siihen valmistautuminen on tervetullutta vaihtelua työttömän arkeeni. 

Työpajamuotoinen haastattelu oli todella kiinnostava siinä mielessä, että siinä pääsi tutustumaan muihin hakijoihin ja toimimaan yhdessä erilaisten ryhmätöiden kautta. Saatoin jopa vähän unohtua tarkkailemaan muita, enkä niin keskittynyt siihen ”mitä tämäkin nyt minusta kertoo”. Ehkäpä siinä paljastuikin totuus ainakin minun työskentelytavoista ja tavasta toimia osana ryhmää. Päälimmäiseksi haastattelupäivästä jäivät mieleen ne ryhmänjohtajatyypit, jotka huutavat ”minä!” ennen kuin haastattelija ehtii lopettamaan kysymystään. 

En tiedä, kuinka paljon haastatteluun valikoituneisiin hakijoihin vaikutti koulutustausta -suurimmalla osalla oli tekninen tai kaupallinen koulutus ja joukossa oli monta, jotka olivat selvästi kovalla tsempillä liikkellä ja päättäneet erottautua joukosta tuomalla aina oman mielipiteensä esiin. Omissa ympyröissäni olen niin tottunut siihen, että keskustellaan ja kuunnellaan, että meno päivän aikana hetkittäin jopa kauhistutti. Loppupäivästä joku rekrytoijista kysyi, kuinka moni haluaisi tehdä muiden hakijoiden kanssa jatkossa töitä. Taisin olla niitä ainoita, joka ei nostanut kättään epäröimättä ilmaan. 

Vähemmän yllättäen en päässyt haussa jatkoon, mistä en haastattelupäivän jälkeen ollut kovin pahoillani. Työpajamuotoinen haastattelu oli kuitenkin kokemuksena opettavainen, päivän aikana opin niin itsestäni kuin muista hakijoistakin.