Kuten olen jo aikaisemmin täällä kertonut, olen kärsinyt iho-ongelmista. Olen jotenkin jumittunut ajattelemaan, että ihoni on huono. Alkuvuodesta otin itseäni niskasta kiinni ja kävin kosmetologilla ihonpuhdistuksessa ja tällä viikolla kävin toisen kerran. Yllätyin jonkun verran, kun kosmetologi sanoi, että ihoni näyttää paljon paremmalta kuin viimeksi. Samana päivänä Sokoksella Lumenen kauneusillan jälkeen, Lumenen meikkitaiteilija sanoi, että ihoni näyttää todella hyvältä.

Olen itse ajatellut, että vaikka se voisi olla huonompikin, se voisi myös ollapaljon parempi. Mutta pitäisi ruveta ajattelemaan, että ihoni onkin hyvässä kunnossa? Vuodet akneihon kanssa ovat painaneet mieleeni, että ilman meikkiä ei mennä ihmisten ilmoille. Itsetunnon suojelemista se tietenkin on ollut.

Nassu ennen meikkiä. Täytyy nyt itsekin todeta, että eihän tuo nyt niin pahalta näytä.

Ja meikin kanssa. Okei, aika helpolla saa punoitukset ja muut virheet piiloon. Ja huulipuna tänään ei ollut ihan noin pinkkiä, mentiin enemmän korallinen värisellä. Väri muuttunu matkalla näköjään. 😀

Mutta siis, olenko ollut liian itsekriittinen? Pitäisikö olla itselleen armollisempi? Mutta mistä se harhakuva on jääny, valehteleeko peili vai onko mielikuva huonosta ihosta todella juurtunutnäin syvälle? Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Kuitenkin tästä lähtien yritän katsoa ihoani peilistä eri tavalla. Ja voisinko joskus lähteä ulos jopa ilman meikkiä. Se vain tuntuu jotenkin todella alastomalta. Meikki on se kilpi muita ihmisiä vastaan, mitä tapahtuu kun sitä kilpeä ei olekaan…

Onko muita jotka ovat jostain piirteestä itselleen kriittisempiä kuin mitä muut sanovat? Vai onko se enemmänkin sääntö kuin poikkeus?