Ensimmäinen kasvuvaihe.

Ensimmäinen kasvuvaiheeni käsittelee isoa osaa elämässäni asiaa nimeltä ASIOIDEN HYVÄKSYMINEN! Tulen käsittelemään blogissani osaksi asioita kasvuvaiheistani itseni kanssa 1-20 välillä olevina lukuina ja tekemään muita postauksia siinä välissä mahdollisesti. Ennen mahdollista ”virallista” osuutta voisin avata tämänhetkisestä tilanteestä jotakin. Olen siis -87 syntynyt nainen ja asun tällä hetkellä avopuolisoni kanssa paritalossa jonka ostimme viime vuonna loppukesästä. Lapsia meillä ei ainakaan vielä ole ja kosintaa en ole kuullut joten koen että minun tulee ensin kasvaa aikuiseksi tästä ”teini” elämästäni ennen kuin voin kuvitella alkavani opettamaan tätä elämää kenellekkään muulle. En silti ole mikään teini hirviö mutta koen käyttäytyväni välillä samalla tavalla kuin silloin viistoista kesäsenä kun elelin vielä äidin helmoissa. Ja kyllä… vain äidin helmoissa  tästä  pääsemmekin hyvin itse aiheeseen —> Asioiden hyväksymiseen!
Asia josta olen kokenut välillä todella suurta katkeruutta, mielipahaa, vääryyttä ja jopa hetkittäistä vihaa on niinkin yksinkertainen kuin Isä. Olen pienen ja vähän isomman lapsuuteni, teini aikani ja alkaneen nuoruuteni viettänyt aina äidin kanssa kaksin. Toki minulla on ollut äidin sisko joka on kummitätini tukena sekä jo nykyään edesmenneet isovanhempani. Lapsena en asiaa sisäistänyt sitä suuremmin kun äitini pyrki osallistumaan kaikkiin tapahtumiin missä piti vanhempien olla paikalla ja jos äitini ei päässyt oli kummitäti tai mummu tuuraamassa, eli aina oli kuitenkin joku paikalla jos tarvittiin. En kokenut siis itseäni ulkopuoliseksi. Lapsena muutamilla synttäreillä isän näin ja joskus jouluna soiteltiin hyvää joulua. Vähän ennen teini ikää kaikki muuttui. Teini ikäisenä aloin kuitenkin katkeroitua asiasta enemmän koska näin selvemmin mitä muilla mahdollisesti oli ja mitä kuuluisi olla. Ja kaikki tämä katkeruus johtui eniten siitä että minuun ei enää pidetty yhteyttä tai onniteltu syntymäpäivinä, toivotettu hyvää joulua…Niinkin pienillä asioilla olisin voinut tietää että olen tärkeä ja minusta välitetään. Tein viimeisen soittoni isälle humalassa ja kerroin että olin ajanut itseni perhetukikeskuksen hoiviin ja että tupakoin ja vedän viikonloppuisin kännit. Noh, isä ei asiasta hätkähtänyt ja oli enemmänkin että selvä. Sanoin että olisi kiva että jos soittelisit joskus. Vastaus oli että voinhan minäkin soitella sinneppäin. Sitä ennen minä olin yrittänyt, olin soitellut ja kysellyt kuulumisia jne. Nyt riitti! Se oli viimeinen puhelu. Vuosi oli muistaakseni 2004. Pari kertaa olen häneen törmännyt ja ei ole minua meinannut tunnistaa ja jos on tunnistanut tökeröin kysymys taisi olla että minkäs ikänen olet nyt?Olen pohtinut tätä asiaa monesti ja sitä että olisiko minun kuulunut yrittää ja pitää välejä yllä? Hänellä kumminkin on uuden puolison kanssa kolme lasta joita ei ole hyljännyt. Olen todennut että jos pystyy lapsen tähän maailmaan tuomaan niin on hänen tehtävä aikuisena ihmisenä myös otettava asiasta vastuu ja huolehtia niistä. Olen myös miettinyt asiaa naimisiin meneminen.. Kuka saattaa minut alttarille? Toisaalta miksi haluaisinkaan ventovieraan ihmisen taluttamaan minua, minun tärkeimpänä päivänä ja katsomaan minun onneani vierestä kun ei edes tiedä mitä olemme kokeneet. Kolmas asia mitä olen miettinyt on lapset.. Pitääkö meidän mahdollisten lasten kärsiä myös kun heidän pappansa on törppö?Olen ollut isojen kysymysten äärellä jotka mahdollisesti vaikuttavat myös tulevaisuudessa muidenkin elämään. Mutta olen päättänyt nyt hyväksyä että minulla ei ole isää eikä tule sellaista olemaankaan. Siispä jätän hyvästit sille miehelle joka on ollut osallisena siinä että olen tähän maailmaan päässyt ja kiitän mahdollisuudesta mutta meidän yhteistyö oli tässä. Tästä lähin aion opetella hyväksymään asiat niinkuin ne on nopeammin kuin 18 vuodessa.
Mitä mieltä te olette? 
JanikaK