Nyt on taas aika herätä sängynpohjalta, unohtaa kaamoksen tuoma minimaalisuus, tylsyys ja harmaus, pukea värikästä vaatetta, korkeat olkatoppaukset, minishortsit, sekä laittaa luomiväriä ainakin kulmakarvoihin asti ja glitteriä joka paikkaan. On aika herätä talviunilta euroviisuaurinkoon.

Olimme ottamassa uutta vuotta vastaan vähemmistöbileissä. Paikalle tilatulle DJ:lle ne tuntuivat olevan ensimmäiset laatuaan. Hän ei selvästikään ollut perehtynyt kohdeyleisönsä musiikkimieltymyksiin, vaan ilmeisesti luotti siihen, että (huonosti miksattu) ”Peto on irti” riittäisi peittämään levylautasella pääosin soivaa paskaa musiikkia. Eräs tuttavamme oli aikaisemmin illalla käynyt pyytämässä vähän paremmin kohdeyleisöön iskevää musiikkia. Kun DJ ei tajunnut, mitä hänen pitäisi soittaa, tuttava tokaisi, että ”soita vaikka jotain euroviisuja”. DJ vastasi hämmentyneenä, ettei hänellä ole mitään euroviisuja. Tiskijukan onneksi hän soitti vahingossa jonkun ABBA-mixin, joka sai huonosta musiikista kärsineen bileyleisön täyttämään tanssilattian. Sen jälkeen DJ päätti soittaa ABBAa muutaman levyllisen verran. Myöhemmin bileissä soi myös ”Sata salamaa” originaaliversiona. Tämä sai meidät pohtimaan, minne on euroviisutietous kadonnut.

Euroviisulla on selkeästi omat kannattajansa, jotka joka kevät jouluradion sammuttua kääntävät korvansa uusimpia euroviisuehdokkaita kohti, pisteyttävät niin Suomen kuin muiden maidenkin ehdokkaat, pitävät euroviisukisakatsomoita, tekevät facebookiin kommentointipäivityksiä, jonne ystävät ympäri maailmaa voivat pisteyttää esiintyjät. Euroviisut on biisikilpailun lisäksi myös artisteille keino päästä parrasvaloihin, vaikkakin kansainvälistä uraa euroviisujen kautta ei taida olla saavuttanut kuin ABBA ja Celine Dion. Itse luulin pitkään euroviisujen olevan vanhojen ihmisten musiikkikilpailu, menneiden talvien lumia, Idolsin isoäiti. Kuitenkin olin väärässä siinä, että euroviisut olisivat konkurssin partaalla. Idols ja muut sen sisarohjelmat on kuopattu, mutta euroviisut ei. Tänä vuonna suomi lähettää 50. edustajansa euroviisuihin. Ihan en ole päässyt todellisten euroviisufanien innostuksen sisälle, luultavasti johtuen siitä, että olen päässyt tämän genren sisälle vasta muutama vuosi sitten. En muista, olenko edes lapsena katsonut euroviisuja. Paitsi silloin, kun Lordi voitti, mutta useimmiten samaan aikaa pelattavat lätkän MM-kilpailut veivät huomioni ja euroviisut unohtui sen sileän tien. Kunnes päädyin vähemmistöpiireihin. Jostain kumman syystä euroviisut kuuluvat homomaailmaan varsinkin niiden juhla- ja bilekultuuriin. Ei ole homobaari-iltaa ilman euroviisulauluja.

Euroviisut jakavat mielipiteitä hyvin vahvasti. On intohimoisia faneja ja inhoajia. Kyllä, protestiäänilläkin lauluja on sijoittunut kolmen parhaan joukkoon. Mutta mikä euroviisuissa viehättää? Yhteisöllisyys, erilaisuus, näyttävyys, iloisuus ja huumori. Vaikka kyse on eri maiden välisestä kilpailusta, silti musiikki tuo erilaiset kulttuurit yhteen. Kansojen yhdistäminen saman ohjelman ääreen onkin ollut euroviisujen idea alunperin. Tänä päivänä, jolloin voi jokainen matkustaa ympäri Eurooppaa ja etsiä tietoa internetistä, ei euroviisuilla ole enää niin suurta meriittiä valistavana tahona. Edelleen laulujen teemoissa kuuluu kansojen yhdistäminen, rauhansanoma ja maailmaa syleilevä rakkaus. Rakkaus kuuluu euroviisuihin, niin kuin suuret tunteet, eleet ja diskohtava musiikki. Eikä aina ei ole kysymys ollut pelkästään lauluista, vaan euroviisuissa kuuluu aiheuttaa keskustelua, herättää tunteita ja vetää upea spektaakkelimainen lavashow.

Tänä vuonna suosittelemme tsekkaamaan UMKssa kilpailevan Tuuli Okkosen biisillä Don´t Wake Me Up .

-Hönö & Stönö