Kävin viikonloppuna Vegefiestassa, joka on kasvissyöntiin ja muihin kestäviin elämäntapoihin keskittyvä minifestivaali. Lähdin fiestaan hakemaan lähinnä uusia ideoita terveelliseen kasvisruokavalioon ja jopa valmiina vastaanottamaan aivopesun vegaaniksi kääntymisestä. Meninkin heti ensimmäiseksi kuuntelemaan ulkolavan puhetta veganismista avoimin mielin. Sääli, että puhuja oli surkea, eikä suurta ahaa-elämystä tapahtunut. Puhujan suurin perustelu veganismille vaikutti olevan ”eläimilläkin on tunteet”. Ostan maitoni, munani ja hunajani kotimaisena luomuna, ja mielelläni vastaisuudessakin tuen suomalaisia luomutilallisia, jotka varmasti osaavat työnsä eläinten oikeuksia ja ympäristöä kunnioittaen. Vakuuttavampia argumentteja veganismin puolesta voi heittää kommenttilootaan!
Vaikka en eläinkunnan tuotteista vielä luopunut, tulee vegaanista sapuskaa tehtyä ihan vahingossakin. Uutena juttuna innostuin fiestassa seitanista, jota en ollut ennen maistanut. Sinapin kanssa, nam nam. Vaikka en käsitäkään makkarankorvikkeita (makkara on musta aika ällöä, miksi sitä pitäisi matkia, miksei vaikka parmankinkkua, jota mun salaisesti tekee joskus mieli), oli seitan positiivinen yllätys!
Muita ilmaisia maistiaisia olivat ainakin pikkuruiset omena-korvapuustit ja luomumansikat soijakermavaahdolla. Lisäksi tarjolla oli ilmainen lounas! Se sisälsi punajuurikeittoa, linssejä, porkkanaraastetta ja peruna-papupataa kera tuoreiden yrttien. Ruokapöytäkeskustelu (osanottajat kolme designopiskelijaa) keskittyi kestävän elämän ja kasvissyönnin uudelleen brändäämiseen. Valitettavasti nykyinen (ikuinen?) murretuilla sävyillä varustettu hippimeininki pelottaa aika monia tavallisia kaduntallaajia, ja vaikea uskoa touhun vakuuttavan vaikkapa keski-ikäistä bisnesmiestä. Mutta ei aiheesta sen enempää tällä foorumilla. Jälkkärin kävin syömässä fiestan yhteydessä olleessa modernissa, ei-murretuin sävyin varustetussa kahvilassa, jossa vegaaninen luomumarjapiirakka valmistettiin silmieni edessä!
Fiestan iltaohjelmassa kävin vihdoin katsomassa suomalaisen dokumenttielokuvan Säilöttyjä unelmia. Lukuisista teurastusta kuvanneista minuuteista huolimatta (pidin kyllä silmät kiinni, mutta ei kai mun tarvi kattoa, kun en niitä syökään?) päälimmäiset tunteet elokuvan jälkeen käsittelivät naisten asemaa ja työnteon merkitystä. Ja sitä, kuinka onnekasta oli syntyä Suomeen. Kannattaa katsoa elokuva joka tapauksessa, sillä se ei varmasti jätä ketään kylmäksi.
Tuli näköjään vähän herkuteltua viikonloppuna, hih. Tänään vedin taas intervallijuoksua ihan heikotukseen asti. Tuntui heti, että olipas p*ska treeni, ja oon ihan luuseri, mutta kun tarkemmin mietin, niin pääsin taas muutaman metrin lähemmäs mäen alkua, päämäärääni, ja silti jaksoin spurtata mäen 8 kertaa ylös. Itselleen asetetut vaatimukset tuntuu maanantaisin, vähän rennommin vietetyn viikonlopun jälkeen olevan kaikkein kovimpia, vai mitä luulette?
