Jaahas! Mitä nuo kirjat tekee mun pöydällä?! Jaa, on siellä jotain omankin alan kirjoja, jos väärinpäin kattoo.

Aloittelen kanditutkielmaani, jonka oli tarkoitus käsitellä urheiluvaatetusta. Yht’äkkiä löysinkin itseni lukemassa kirjoja liikunnasta, fenomenologiasta, ruumiinkuvasta ja kaikesta, mitä en vielä tajua.

Kävi niin, että tutkielmani ei käsittelekään konkreettisesti vaatetusta, vaan sen merkityksiä liikunnallisen ihmisen ihanteessa (älkää kysykö). Jollain tavalla otan siihen sosiaalisen näkökulman, kenties haastattelun kautta, jos mahdollista. Hyödynnän tieteenaloista ainakin liikuntatieteitä, sukupuolentutkimusta ja filosofiaa.

Siis mähän vihaan filosofiaa! Lukiossa mun ehdoton inhokkikurssi oli filosofian pakollinen. ”Omena on. Onko omena? Omena.” -tyyppiset ajatuskulut saivat 16-vuotiaan Helenan melkein raivon partaalle. Pidän loogisuudesta kaikessa mitä teen, ja epäloogisuus ahdistaa minua jopa omituisen paljon. Olen visuaalisesti luova ihminen, ja näköaisti on mulle hirveän tärkeä (tai no kenelle ei?). Jos jotain en näe, sitä ei myöskään ole. Näin olen aikaisemmin ajatellut. Nytkin mulla on kaikki paperinkulmat täynnä jotain kaavioita, kun on pakko saada nähdä, mitä mä oon oikein ajattelemassa. Mutta minkä muodon antaa vaikka käsitteelle Varsinainen Itse?

Jostain (opettajan aivopesusta?) kuitenkin kumpusi päätös aiheesta ja sitä tukevista tieteenaloista, ja päätin haastaa itseni. Olen nyt muutaman kuukauden ajan haastanut itseni fyysisesti. Se on ollut mielenkiintoista kamppailua, ja nyt on aika haastaa ajatukset. Haastan itseni ajattelemaan vaikeita kysymyksiä, ja toivottavasti löydän tai keksin niihin vastauksia, tai edes uusia kysymyksiä. Testaan samalla olisiko minusta tutkijaksi. Teen sen testin mieluummin tässä vaiheessa, sillä jos osoittaudun ihan surkeaksi tutkijaksi, enkä sitä halua jatkossa tehdä samalla kaavalla, voin tehdä gradusta vaikka osittain taiteellisen. Sitten joskus.

Aloin äsken juostessa pohtia, miksi vihaan filosofiaa niin paljon. Koska olin huumaavan flow-tilan vallassa, keksin vastauksen äkkiä. En minä vihaa filosofiaa. En vain ymmärrä sitä, koska en tunne sitä. Se turhauttaa minua, ja kuvittelen vihaavani filosofiaa, vaikka todellisuudessa viha kohdistuu itseeni, koska en ymmärrä filosofiaa.  Pääsin myös siihen lopputulokseen, että vihaa ei ole olemassa. Se onkin sitten jo pidempi ajatuksenkulku, joten tyydyn vain sanomaan: vähemmän vihaa, enemmän rakkautta.

Samaisella juoksulenkillä mietin myös onnellisuutta. Haastettuani fyysisen minän, on myös henkinen minä huippukunnossa! Olen menossa kohti aivan mahtavaa mielenrauhaa, mihin oon löytänyt keinoja sieltä täältä. Lopulta eniten itsestä. Voin tällä hetkellä ilman mitään muttia sanoa, että olen onnellinen. Puoli vuotta sitten sanoin ”olen onnellinen, mutta jostain syystä mulla on paha olo”. En oikein edes tunnista sitä surullista stressipunkeroa, joka keväällä olin. Onneksi -> onni.

Huomautus: puhun koko ajan itsestäni, koska no, siitä mulla on kokemusta. Mutta älkää te ajatelko minua, vaan kääntäkää tekstiä lukiessa ajatukset itseenne, koska siitähän tässä on kyse. Hyvinvointi lähtee itsestä. Muut voi pikkusen jeesata, mutta jokainen elää tän elämän omalla vartalollaan ja omilla teoillaan.

No huh. Huomenna palataan taas aiheeseen, kun on luvassa liikunta-asiaa!