Olen nyt laihduttanut 10 kiloa, jee pienet sille. Olen saanut tosi paljon tsemppaavia kommentteja, ja olen niistä vilpittömän kiitollinen ja onnellinen. Sanat ”sä näytät hyvältä” myös tuntuvat erittäin hyvältä. Olen nyt tosi tyytyväinen kokooni, tässä on hyvä olla, mutta muotoja vielä meinaan hioa pikkuhiljaa. Ystävien kehut ovat auttaneet itseni hyväksynnässä. Peilistä löytää vielä kaikenlaista ärsyttävää, mutta niistä ei välitä, kun vilkasee heti perään kuvia kesäkuulta.

Mutta mitäs nyt sitten? Pelkäsin, että siirtyminen miinuskaloreilla elämisestä ja kovasta rääkistä niin sanottuun normaalielämään olisi jotenkin vaikeaa. Mutta ei se ollut. Olen löytänyt tasapainon, ja oivaltanut, että on tärkeämpiäkin asioita kuin treenaaminen ja ruokavalion tarkkailu. Olen ottanut ne osaksi normaalia arkea, enkä aseta niille enää samanlaisia paineita. Tiedän niiden tuovan minulle hyvää oloa, joten en niistä osaisi enää luopua.

Laihduttaminen oli minusta kiva projekti, josta opin paljon. Nyt siellä moni kirkaisee, ettei se ole mikään projekti, mutta minulle se oli. Sillä oli alku ja loppu, sekä tavoitteet, jotka toteutuivat. Tämä on sitä loppupuintia. Eli projektin piirteet täyttyvät. Terveelliset elämäntavat ei tietenkään ole projekti, se on nimensä mukaan tapa elää. Pari seuraavaa viikkoa nautin projektin hedelmistä ilman suorituspaineita, ja mietin mahdollisia tulevia tavoitteita, joita voin sitten Personal Fitness Coaching-kurssilla lähteä toteuttamaan. Hei, en oo vieläkään tehnyt sitä uutta hulaennätystä! Pitää sekin hoitaa tässä alta pois. Kenties True Blood -maratonia katsellessa? (oon kattonut melkein kokonaisen kauden viikossa….)

Mitä laihduttamisesta sitten opin? Ainakin sen, että onnistuakseen on haluttava laihduttaa. Ei riitä, että haluaa olla laihempi, vaan pitää haluta se koko prosessi. Pitää haluta liikkua, pitää haluta syödä oikein, pitää haluta vähän rääkätä itseään. Halu on avainsana. Tunnetaan myös synonyymillä tahto. Jos koko ajan tuijottaa vain tavoitettaan, ja sitten peiliä, vaakaa tai napaa verratakseen sitä nykyhetkeen, lannistuminen on lähellä. Laihduttaessakin pitää muistaa elää.

Opin myös sen, että ei se olekaan niin vaikeaa, kun on alkuun päässyt. Itselläni tilannetta helpotti tietotaito, jonka aiheesta omasin. Olin käynyt salilla ja muutenkin liikkunut aikaisemmin. Lisäksi tiesin paljon oikeanlaisesta syömisestä. En siis aloittanut nollasta.

Ystäväni kanssa joskus huokaillaan hyvännäköisen ihmisen nähdessämme, että voiko tuon näköisellä ihmisellä olla mitään murheita. Täytyy sanoa, että nyt kun muutama ylimääräinen kilo on poissa kuvioista, ja uskon näyttäväni paremmalta kuin kilojen kanssa, tuntuu tosiaan kuin olisi yksi murhe vähemmän. Jää aikaa muullekin.

Punaista lankaa tästä postauksesta on turha hakea, mutta ehkä jotain yksittäisiä pikkujuttuja voi itse kunkin mieleen juolahtaa.

Ilmeestä sen jo näkee, että tää laihduttaminen oli hyvä juttu: