Valittaminen on nykyään kovin muodikasta. Kenellä onkaan asiat kaikkein huonoimmin? Jos jollakin on asiat pielessä, toinen saattaa kuunnella vain vastatakseen, kuinka paljon enemmän pielessä hänen asiansa ovat: Suorastaan solmussa.
Kyllä nyt on meidän perheessä asiat pielessä. Voi hyvänen aika sentään. Maailmankirjat totaalisen sekaisin!

Perhettämme kohtasi nyt se ”viimeinen niitti”. Varsinainen katastrofi. 

Kuopustyttöni soitti koulusta itkuisen ja paniikinsekaisen puhelun: 
-”Mulla on nyt bussikortti ja kännykkä, mutta en saa mun reppua! Pitääkö se jättää?”

Minä: -”Jättää? Mihin se on jäänyt?”

Tyttö: -”No jumiin tohon aitaaan ääääääää!”

M: -”Eikö sitä saa irti? Eikö siellä ole aikuisia, jotka voisivat auttaa?”

T: -”No tos on ope.”

M: -”Annatko puhelimen opettajalle.”
(opettaja ottaa puhelimen ja esittelee itsensä asiallisesti)

Minä: ​-”Niin, siis tytön reppu on jäänyt aitaan kiinni?”

O: -”Kyllä. Voisitteko tulla hakemaan saksien kanssa.”

M: -”Miten ihmeessä se nyt on voinut jäädä jumiin aitaan?”

O: -”Minä kyllä kielsin tyttöä nojaamasta aitaan, mutta nojasi kuitenkin. Nyt on reppu siinä jumissa”.

M: -”Eikö teillä ole saksia siellä koulussa?”

O: -”Bussi odottaa tuossa ja sen pitäisi päästä lähtemään. Tuletteko hakemaan tyttöä, minä en voi hakea saksia sillä olen välituntivalvojana tässä ja pitäisi mennä jo sisällekin kun vettä sataa. Jos minä nyt lähtisin hakemaan saksia, ei bussi enää voisi odottaa”.
(tosiaan, tarkistin kellostani ja bussia oli viivytetty asian vuoksi jo noin 10 minuuttia)

M: – *epämääräistä mutinaa uusavuttomuudesta, lupa vapauttaa bussi ja toteamus, että onneksi satuin olemaan kotosalla leikkauksesta toipuvan toisen lapseni kanssa, sillä töistä en olisi välttämättä päässyt irtoamaan*

Pakkailen puukon käsilaukkuun, kun saksia ei sattunut olemaan käden ulottuvilla, pikku toipilas mukaan autoon ja sankarilliselle pelastusreissulle, mars! Harmi, etten omista sireenejä. Matkalla pohdiskelin, että tässä sitä nyt on yksi äitiliini tuohtuneena matkalla heilumaan puukon kanssa koulun pihalle, saas nähdä mikä soppa vielä syntyy. Tällainen näky minua odotti:

Katselin hetken epäuskoisena: Siinähän on vanha kunnon umpisolmu. 

No, en heti tarttunut siihen puukkoon, vaan kokeilin sellaista partiossa oppimaani jännittävää menetelmää, kuin solmun avaus. -ja KAPPAS! Se toimi! Aikaa operaatioon meni noin viitisentoista sekuntia. Voisinkin ilmoittautua koululle solmujen avaajaksi, mikäli vastaavia tilanteita ilmenee. 

Mitä sitten todella ajattelen koko tapauksesta? Ihanaa, että tällä kertaa lapsi ei ollut puristuksissa, jumissa tai muutenkaan vahingoittunut. Hyvä, että satuin olemaan kotona ja kykenin sankaritekoon, miten lie asia olisikaan ratkennut ilman äidillistä arjen sankaruutta :D. …ja lisäksi totuus on, että olen hieman tylsistynyt ja turhautunut moneen seikkaan tällä hetkellä, joten teki vain hyvää hieman irrotella tarinoimalla tästä suuresta seikkailusta. 

Lisäksi haluan esittää pahoittelut opettajalle siitä, että saatoin käyttää epäkorrektia kieltä puhelimessa.

Hauskaa päivänjatkoa, tyypit! <3