Kauhuelokuvantekoa

Maskeeraajana ja kauhufanina ajauduin mukaan kotimaisen kauhuelokuvan harrastajien suurimpaan (ja mahtavimpaan ;)) porukkaan, Blood Ceremonyyn joskus muistaakseni vuonna 2006. 

Pian huomasinkin, että kyse tässä on jostain ihan muusta, kuin siitä että maskeeraan hirviöitä ja näiden uhreille ruhjeita, homma kuvataan ja that’s it.

Löysin itseni ”pajalta”, helsinkiläisestä synkästä betonibunkkerista maan alta harva-se-ilta rakentelemasta efektejä ja viettämästä aikaa muiden samanhenkisten ja mainioiden ihmisten parissa. 

Törmäsin myös omituisiin ihmisiin, jotka varoittelivat liittymästä tähän karmivaan kulttiin, johon haalitaan ihmisiä kaduilta kuin lihamyllyyn, käytetään hyväksi ja sylkäistään pihalle. 

Totta on, ettei tällä harrastuksella nyt vielä mitään suuria omaisuuksia tehdä, mutta jos pitäisi valita, saamani palkka on ollut paljon parempi. Harrastus on poikinut paljon upeita kokemuksia, lisää harrastuksia, mukavia tuttavuuksia ja jopa ystäviä. 

Ikimuistoisin elokuvakokemukseni tähän mennessä on viikon mittainen kuvausrupeama, jolloin asuimme kuvauspaikalla upean kartanon tiluksilla. Majoitus, muonitus sun muut olivat järjestettynä. Irtiotto arjesta loistoporukassa, tuli hieman nuoruuden kesäleirit mieleen. Tottakai tähän viikkoon mahtui koko tunteiden kirjo, odotuksen ja jännityksen jälkeen kuvasimme yötä-päivää, muutaman tunnin yöunilla joten luonnollisesti välillä hermojakin kiristeli, mutta pääosin aivan ihania muistoja ja lähtisin koska tahansa uudestaan :)

Tässä meidän mainiossa porukassa jokainen tekee mitä ehtii ja pystyy, enkä itsekään viettänyt juurikaan aikaani maskissa vaan juoksin ”monitoimimiehenä” avustamassa kaikessa, missä kykenin ja opin hurjasti uusia asioita elokuvanteosta.

Toimin maskin lisäksi mm. äänimiehenä, ratsastuksenohjaajana, haudankaivajana, puutarhurina, puvustajana, pyykkärinä, still-kuvaajana, crash-test-dummiena sekä aina yhtä innokkaana läträäjänä veriefektien parissa.

Efektitiimimme kartanon pihamaalla.

Sain myös tittelin ”second unit director’s remote translator” ja eksyin muutamaan otteeseen kameran väärällekin puolelle.
 

Elokuvan kuvaukset eivät tietenkään rajoittuneet tuohon kartanoviikkoon, vaan paljon on käyty kuvaamassa muissakin kohteissa, kuten meidän kotimme pihamaalla sekä lähimetsässä. Milloin on pystytetty hirttolavaa rosvoille, milloin kaivettu hautuumaata jossa on teurastettu vampyyrejä.

Joku voisi kysyä, miten tällainen on mahdollista: K18 elokuvaa kuvataan lapsiperheen ”nurkissa”? Totuushan on aina tarua ihmeellisempää ja lapset ovat päässeet näkemään kulissien taakse, kuinka minkäkinlaisia efektejä tehdään. He tietävät, että hirviömaskin takana on ihminen ja veri tulee purkista. Silti tietenkin hurjimmat kohtaukset on kuvatessakin pidetty K18 hetkinä, jolloin lapsia ei paikalla ole. Piste.

Itseasiassa molemmilla tytöilläni on jopa roolinsa elokuvassa ja ovat nauttineet suunnattomasti harjoituksista, puvustuksista ja siitä taiasta, joka kuvauspaikalle kerta toisensa jälkeen laskeutuu. Kuvaukset oli järjestetty niin, että lasten kuvaustilanteet olivat hyvin lapsiystävällisiä. Kauhuelementit luodaan leikkauspöydällä ja digiefektein jälkikäteen. Koko perheemme on osallistunut tähän elokuvaan tavalla tai toisella. Silti olen tehnyt selväksi, että elokuva ON K18 ja saavat sen kokonaisuudessaan nähdä vasta ylitettyään tuon rajapyykin.

Ronja-tyttäreni pikku-Abigailin roolissa.

Elokuvan taikaa lähimetsässä, esikoiseni Joonas ”lohikäärmeenä” eli savukonetta käyttämässä ja apulainen levittää efektisavun ympäristöön tasaiseksi usvaksi reflan avulla.

Tästä projektista olisikin hurjan paljon kerrottavaa, joten taidan jakaa aiheen useampaan postaukseen palaten silloin tällöin muistelemaan näitä hauskoja, karmivia hetkiä iloksenne. Ensi-illan lähestyessä syksyn pimenevinä hetkinä en varmaan muusta osaa enää puhuakaan.

Kyseessä on siis the Curse of the Witches Blood – ja tuolta facebook-sivulta löytyy lisätietoja :)