Mitä on ”normaali”?
Tämä on kohdallani muodostunut ikuisuuskysymykseksi, jota nykyään pohdiskelen kevyehkönä ajanvietteenä. Joskus tunsin olevani syvienkin filosofisten pohdintojen äärellä.
Ovatko ”normaali” ja ”keskiverto” synonyymejä?
-”Normaali” käsitteenä omassa mielessäni on kaikkea muuta kuin normaali. Se on jonkinlainen ihanne, jotain utopistista ja saavuttamisen arvoista. ”Toi ei oo ihan normaalia” – olen kuullut usein paheksuvaan tai huvittuneeseen sävyyn.
-”Keskiverto” taas on jotain, mikä sijoittuu kahden ääripään väliin. Semmoinen huomaamaton, mauton ja hajuton olomuoto. Jos joku toteaisi mulle, että ”Toi ei oo ihan keskivertoa” en osaisi noteerata lausetta samalla tavoin.
Normaalius ja sen tavoittelu saa ihmiset pystyttämään kulisseja. On normaalia, että koti on kuin sisustuslehdestä, lapset aina puettuina tarkoin mietittyihin asukokonaisuuksiin, puhtoisina ja hiukset jakauksella. On normaalia, että ihmissuhteet, perhe, työ ja vapaa-aika ovat ihanan tasapainoisia, arki pyörii rutiinilla ja lomat sisältävät sitä ihanaa koko perheen laatuaikaa.
Joskus iskin päätäni seinään pohtien, miksen tavoita tuota autuutta. Sitten avasin silmäni. Kaikki normaali keskittyy suurimmaksi osin sinne, mistä näkee vain siloitellun pinnan. Kun tutustuu ihmisiin, heidän perheisiin ja koteihin, lähemmin tarkasteltuna normaalius haihtuu. Löytyy niitä kuuluisia luurankoja kaapeista. On eksoottisia harrastuksia, paheita, salaisuuksia. Löytyy erimielisyyksiä, vahvoja näkemyksiä, erilaisia temperamenttejä ja mitä mielenkiintoisimpia elämänkatsomuksia. Mitä vankemmat nämä normaaliuden kulissit ovat, sitä mehukkaampia epänormaaliuksia niiden taustalta saattaa löytyä. Ihmiset ovat ihania, kiehtovia otuksia!
Suurin puutokseni ilmeisesti onkin aina ollut kulissien luomisessa. Suurperheen kaaoksenhallinta sisältää sotkua ja eriparisukkia, tahmaisia poskia ja koirankarvoja. Naurua ja villiintymisiä – itkua ja haavereita. Avoimuutta – joskus ehkä liiankin. Luotan helposti ihmisiin ja avaan pian suuni. Jotkut saattavat tästä järkyttyä, toiset huokaavat helpotuksesta ja hymyillen avaavat oman sanaisen arkkunsa aloitteeni jälkeen.
Olenpa sinisilmäisyyteni takia joskus saanut kärsiäkin. Kaikki ihmiset eivät olekaan niin ihania, kuin antavat ymmärtää. Selkäänpuukotusta, kaksinaamaisuutta, epärehellisyyttä… Hetken uskoinkin tästä jotain oppineeni, mutta pian tajusin pilaavani elämäni jatkuvalla varomisella ja olan yli vilkuilulla.
Opin korkeintaan sen, että välillä voi muksahtaa nenälleen tai saada sontavyöryn niskaansa. Aina niistä selviää ja loppujen lopuksi ihmiset ympärilleen voi valita. Joskus osaan myös pitää suuni kiinni ja leikkiä sitä kuuluisaa ”hiljaista viisautta”. Pieni hymy korkeintaan voi kertoa sisäisestä kuplinnasta, kun havaitsen sitä ihanaa elämää ympärilläni.
Kaiken vastapainoksi minun on saatava joskus olla epäsovinnainen: nakata pää taakse ja nauraa elämälle päin naamaa, tai pomppia tasajalkaa ja karjua suuttumukseni metsään niin, ettei metsän eläimiä näy kotimme nurkilla viikkokausiin.
Ennen häpesin sitä sisäistä lasta, tunteiden vuoristorataa ja pähkähulluja, hetken mielijohteesta syntyviä ideoita – vain koska tunsin oloni epänormaaliksi.. Nykyään olen huomannut, että ilman niitä en olisi minä.