Aiempi kirjoitukseni  yhdestä harrastuksestani, kauhuelokuvista, poiki vielä päässäni lisäajatuksia genrestä. Keskusteltuani ystävättären kanssa asiasta ja siitä, että hän piti lapsiani rohkeina kun uskalsivat osallistua kauhuelokuvan kuvauksiin, tuli tarve kirjoittaa vielä hieman lisää aiheesta.

Aloin pohtimaan, että mitä oikeastaan on kauhu? Entä pelko? Minkälaisia ajatuksia nämä herättää eri ihmisissä?

Miksi jotkut ihmiset välttelevät tämänlaisia tunnetiloja – lienee helpommin selitettävissä, kuin monien tarve kokea näitä tuntemuksia eri tavoin. Omia mietteitäni:

-Joku tahtoo ylittää itsensä ja voittaa pelkonsa: Se tunne vaikkapa uuden hurjan huvipuistolaitteen jonossa, hetki ennen päätähuimaavia korkeuksia kovassa vauhdissa, pää alaspäin… -ja sitten hetki on ohi muutamassa kymmenessä sekunnissa, henkinen pituus kasvanut ainakin yhtä monta senttimetriä. ”Uudestaan!”

-Toinen kuittaa asiat naureskelemalla näennäisille kauhistuksille päin naamaa: Tulee mieleen körmyniska-äijä leffateatterissa, joka röhöttelee putoileville zombienpäille muiden katsojien elokuvafiilistä latistaen. Ajatus lienee ”olen iso ja kova äijä, mua ei tämmöset hetkauta” – oisko tässä kyseessä myös jonkinlainen soidinkutsu pienille ja heiveröisille neidoille pulassa? Olisipa mukavaa nähdä sama ukko tosipaikan tullen, jotenkin näkisin hymyn hyytyvän 😉

-Sitten on se reppana, joka yksin kotona pimeässä katsoo karmivaa kauhuelokuvaa. Pitää hautautua sohvaan käpertyen mahdollisimman huomaamattomaksi, miettiä kynsiä pureskellen, että ”hyi kohta tapahtuu jotain, laitan varmasti silmät kiinni, enkä katso” – kädet kohoavat poskille asti, mutteivät saavuta silmiä – katse seuraa tapahtumat alusta karmivaan loppuun asti, kuin lamaantuneena. Itseasiassa niitä silmiä ei saa kiinni vielä nukkumaan mentyäkään: Silmäpari vilkkuu valkuaiset loistaen pimeässä huoneessa, etsien selityksiä rasahduksille ja napsahduksille, joita kuuluisi normaalistikin, mutta leffan katsomisen jälkeen jokainen pieni ääni nostaa mieleen sen leffassa vallinneen pahaa aavistavan tunnetilan, peitto nousee korviin asti ja rystyset puristavat peiton kulmaa…

Itse olin lapsena aikalailla tuo viimeinen esimerkeistä. Pelotti, kauhistutti ja silti – tai kenties juuri siksi kiehtoi niin mahdottomasti. Mua kuvailtiinkin mielikuvitukselliseksi, herkäksi ja jopa pelokkaaksi lapseksi. Uskon, että näillä kauhukokemuksilla toteutin tajuamattani jonkinlaista siedätyshoitoa ja myöhemmin olenkin siirtynyt enempi ensimmäisen esimerkin piiriin.

Toisaalta elokuvanteko on ehkä hieman latistanut tunnelmaa kun katselen kauhuelokuvia. Kiinnitän huomiota ”epäolennaisuuksiin”, kuvakulmiin, maskeihin, pukeutumisiin.. Etenkin silloin, jos elokuva itsessään ei ole tarpeeksi mukaansatempaava.

En tiedä, minkälainen käsitys ihmisillä on siitä, kuinka kauhu- tai elokuvia ylipäänsä tehdään. Itselläkin oli varmasti täysin erilainen käsitys puuhasta ennen kuin hommaan pääsin mukaan. Varmasti myös eri tiimeillä, yhtiöillä ja porukoilla on aivan erilaiset tavat ja käytännöt. En voi kuvitellakaan tietäväni, minkälainen urakka, ihmis- ja työtuntimäärä jonkun suuren luokan spektaakkelielokuvan takana on.

Mitä tulee tuohon lasteni rohkeuteen, itse kuvaustilanteet ovat tosiasiassa aika kaukana kauhusta. Toki tällaisen elokuvan kuvauksissa on paljonkin tilanteita, jotka eivät lasten silmille sovi ja voivat olla pelottaviakin. Tällaiset ”ehdottomat ei”t etenkin pienimpien lasteni kohdalla sisältävät kaikki veriefektit, koska niiden kuvaamistilanteisiin sisältyy väkivaltaa tavalla tai toisella. Myöskään kohtauksiin, joihin sisältyy todella kovaa huutoa, kirkunaa, kovaäänistä ja uhkaavaa/mielipuolista käytöstä tai kuolonkorinoita, en ottaisi lapsiani katsomaan. Sitten on tietenkin ne –iiiik- alastonkohtaukset, joihin ei juuri muutenkaan ylimääräistä yleisöä kaivata jostain kumman syystä. Silti en näitäkään kohtauksia sellaisenaan, kuvaustilanteessa luonnehtisi vielä varsinaisesti kauhuksi.

Kauhu ei ole yksi yksittäinen asia, tapahtuma tai verinen mörkö. Elokuvissa kauhu on mielestäni pikkuhiljaa rakentuva tunnetila, joka vaatii virittäytymistä. Ihmisten virittäminen siihen tunnetilaan ja kauhun ylläpitäminen on vaativa laji. Kuuntelepa joskus kauhuelokuvaa ”sillä korvalla”, miten taustamusiikkikin johdattaa kohti sitä jotain edessä häämöttävää pahaenteisyyttä, tai kuinka suuressa osassa on se, miten kameran liike saattaa yhtäkkiä muuttua luomaan paniikinomaista kaoottisuutta….

Pahimmillaan tämä koko hienosti nostatettu tunnelma voi lässähtää siihen koomiseen lähikuvaan jostain epämuodostuneesta limahirviöstä. Se, mitä ei voi kunnolla hahmottaa tai on jollain tavoin lähempänä inhimillisyyttä, on paljon pelottavampaa.

Ne todelliset kauhunhetket itse kuvauspaikoilla muodostuivatkin sitten aivan toisenlaisista asioista: Ohjaajan epähuomiossa tallaama maamehiläispesä, auton peruutus vahingossa tärkeän kameran kraanan päälle, soihdusta kuivaan heinikkoon tipahtanut palava riekale, näyttelijän sairastuminen kriittisellä hetkellä tai omalla kohdallani piilolasien asennus ihmiselle, jolla ei sellaisia ole koskaan ollut. 

Lapsille elokuvantekoon osallistuminen tarkoitti ennenkaikkea kanssakäymistä uusien ihmisten kanssa, ajanviettoa kartanomiljöössä mukavassa säässä, herkullisia välipaloja, erilaisten teknisten vempeleiden ihmettelemistä ja sitä, että muutamaksi lyhyeksi toviksi luovutin auktoriteettivaltikan kuvaustilanteissa ohjaajaystävälleni, joka on jo ennestään lastenkin tuttu sekä perheellinen itsekin.

Lasten silmin maailma on kovin erilainen:

Poikani, joka rakastaa dinosauruksia, avaruutta, merirosvoja ja ”pöökalloja” oli seitsemännessä taivaassa saadessaan pidellä lavasteeksi tarkoitettua kipsistä pääkalloa, mutta koki kauhunhetkiä, kun elokuvamme ihastuttava, puhelias, nauravainen ja välitön brittiläinen päänäyttelijätär yritti yllättäen halata tätä suomalaisella jäyhyydellä ja hitaasti lämpiävällä luonteella varustettua ”Little Grumpy”ä 🙂

Tätä herkkispoikaa en veisi esimerkiksi monien lastenkin suosikkiin, kummitusjunaan, mutta kuvauksissa mukana olemisessa en sen kokeneena näe mitään muuta pahaa kuin sen, että aika voi tulla pitkäksi eikä välttämättä aina malta olla hiljaa, kun ilmoille kajahtaa ”Kuvauspaikalla hiljaisuus!! …ja KÄY!!”