”ADHD Keltanokille” 2

Syntyneiden keskustelujen herättämien ajatuksien pohjalta koin tarvetta täydentää aiempaa kirjoitustani: ”ADHD Keltanokille”.

 

ADHD on ollut olemassa hyvin pitkään, tämä ei ole ilmiö tai ”muotisairaus”. Todennäköisesti prosentuaalinen osuus ihmisistä, joilla tämä oireyhtymä on, on myöskin keskuudessamme jotakuinkin sama, kuin vuosisatoja sitten. ADHD ei ole siis myöskään kasvava ilmiö. Määrällisesti ADHD-ihmisiä on varmasti yhä enemmän, kuten myös ihmisiä ilman kyseistä oireyhtymää. 

Miksei tämä ole sitten aiemmin ollut niin ”tapetilla”, kuin tänä päivänä? Aiemmin tunnettu MBD (Minimal Brain Dysfunction) jota pidetään joissakin tapauksissa ADHD:n aiempana muotona, on siis lievä kehitysvamma aivoissa. Joskus nämä rinnastetaan keskenään ja paljon yhtäläisyyttä on. Ennen MBD-tietoutta kansan parissa (joka sekin hataraa) aihetta on tutkittu jo vuosisatoja:  Alexander Crichton esitteli ”rauhattoman mielen” kirjassaan jo vuonna 1798!

Miksi tämä sitten on nykyaikana niin usein ”tapetilla”? Maailma muuttuu jatkuvasti. ADHD ei. Ihminen, jolla ei ole kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, jonka ajatus ryöpsähtelee ja hyppii asiasta toiseen, vaipuu haaveisiin ja unohtelee, innostuu ja toimii ajattelematta sen kummemmin – on voinut hyvinkin sulautua joukkoon näiden ominaisuuksiensa kanssa. Itseasiassa ominaisuuksista on voinut olla jopa hyötyä: Tutkimusmatkailijat, urheat sotilaat, pelottomat seikkailijat, keksijät, taiteilijat, filosofit…

Maailma on muuttumassa vaativammaksi erityisesti juuri näiden puutteellisten itsekontrollien ja impulssien kanssa eläjille. Täytyisi mahtua tiiviimmin ja tiiviimmin samaan muottiin toisten kanssa, ikäänkuin sulautua vääränmuotoisena palikkana liukuhihnalle. Voitte varmaan kuvitella, että siinä joko palikka- tai koneisto kärsii. Usein molemmat. ADHD-tietous, diagnoosit ja hoitokeinot lääkityksineen ovat huomioonottamista, erilaisuuden hyväksymistä ja ymmärtämistä. 

Usein törmää (vielä tänäkin päivänä) kasvatus- ja terveysalan ammattilaisiin, jotka aiheeseen kouluttautumatta päästelevät suustaan sammakoita. ”En usko ADHD:hen” on lause, jonka olen itsekin kuullut. Toisaalta sama ihminen kertoi, että uskoo erilaisiin temperamentteihin, persooniin ja oppimismalleihin. ADHD ei ole sairaus. ADHD itsessään ei tuhoa elimistöä ja aiheuta vaikkapa kuolemaa. ADHD:n oirehdinta hoitamattomana ja ymmärtämättömänä taas voi siihen johtaa. Kuinka monta onnettomuutta, itsemurhaa, huumeiden ja muiden päihteiden aiheuttamaa nopeaa tai hidasta kuolemaa olisi voitu välttää tunnistamalla syy ongelmien taustalla ja hoitamalla se hallintaan? Kyllä, ADHD jopa tappaa. 

Vaikka ADHD ei myöskään ole temperamentti, persoona tai psyykkinen ominaisuus, on ADHD osa kokonaisuutta, joka muovaa myös näitä asioita tietyllä tavalla. Pikkuriikkinen poikkeama aivoissa voisi olla myös pikkuriikkinen poikkeama tosielämässä, kunhan se yleisesti hyväksyttäisi ja osattaisi ottaa huomioon. Niin kauan, kun lööpit kirkuvat ”aadeehoodee paranee ruokavaliolla” ja miljoonaa muuta harhaanjohtavaa mediatörkyä, myös ADHD kirkuu takaisin.

Matti Nykänen.

Tuo kansallissankari, jonka käsittämätön itsesuojeluvaiston puute ja uhkarohkeat suoritukset nostivat Suomen koko maailman tietoisuuteen – ja kansa hurrasi urhealle mäkikotkallemme. Kaikkien suomalaisten sankari!

Sen jälkeen mäkikotka laskeutuikin ongelmiin. Lööpit repostelivat ja kansa nauroi. Elokuva oli mielestäni koskettava. Tragikomedia? Ei, tragedia. ..ja kyllä, nyt Matilla on diagnosoitu ADHD: lööppien hiljenemisestä päätellen  alkaa olla hyvin elämä hallinnassa, ainakin toistaiseksi. Tsempit hänelle! ADHD ei kuitenkaan parane, sen kanssa on opittava elämään.

Monia muitakin julkisuuden henkilöitä on diagnosoitu sekä useat historiallisesti merkittävät henkilöt täyttäisivät nykypäivänä ADHD:n kriteerit: 

Muutamia nimiä löytyy tästä linkistä.

 

Hyvinvointi Mieli Terveys Uutiset ja yhteiskunta

Tajuntatsunamit

Syksy ja luovuus kulkevat elämässäni usein käsi kädessä. Kun ulkona alkaa pimetä ja viiletä, on hidastettava vauhtia itsekin. Kun fyysinen vauhti hidastuu, alkaa korvien väli raksuttaa. En aina tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Tänä syksynä on pinnan alla kytenyt ja kuohunnut vaikka mikä. Positiivinen ajattelu, elämänasenne, kohteliaisuus, kiusaamattomuus, erilaisuuden hyväksyminen ja arvostus… Kaikki nämä lokeroitavissa yhden otsikon alle: Ajatusten hallinta. 

”Hallinta”. Onkohan edes hyvä pyrkiä hallitsemaan kaikkea? Tarkoitus ei ole ryhtyä oman elämän diktaattoriksi, mutta kun kerran arki on pistetty ruotuun, miksei siivoaisi vähän mieletänsäkin? Eräs viisas lapsikin totesi, että Aivoja täytyy välillä pestä, jos on vaikka tullut vahingossa likaisia ajatuksia. 

Kun pysähtyy ja katselee ympärille, kiireiset ihmiset huiskivat menemään arkirutiineissaan ja milloin missäkin, ajattelematta sen kummemmin. ..vai ajattelevatko? Jos pysähdyt hetkeksi, on oikeastaan vaikea olla ajattelematta mitään.

Ommmmm…

Meditaatiolla pyritäänkin käsittääkseni saavuttamaan se tila, jossa ei ajatella, vaan koetetaan saada pää hiljaiseksi – saavuttaa sisäinen rauha. Yllättäen se ei olekaan lainkaan helppoa. -Vai onko? Kokeile ja kommentoi!

 

Sama siellä huiskiessa ja touhutessa normiaskareita toistuu siis myös pään sisällä, ajatukset seuraavat toisiaan ja milloin mikäkin saattaa pulpahtaa pintaan. Sitten meno taas jatkuu noteeraamatta välttämättä sen enempää. Moni varmasti ajattelee, etteihän se ajatus nyt ketään haavoita, vaikka ajattelisi kamaliakin asioita. Joskus onkin tervettä tuntea vaikka vihaa, siitä saa kuitenkin sen sysäyksen muuttaa suuntaansa. Viha palvelee aikansa. Sitten siitä olisi päästettävä irti, ennen kuin muuttuu katkeruudeksi.

Varmasti jokainen meistä tuntee ainakin jonkun, jolla ei tunnu olevan hyvää sanottavaa mistään. Kaikki on aina tavalla tai toisella nurinpäin. Se on aika kuluttavaa. Ehkei ihminen itse edes tiedosta sitä, negatiivinen asenne vain kumpuaa jostain omasta pahasta olosta ja asiat todella näyttäytyvät hänelle juuri siinä valossa, mitä suustakin tulee ulos. Se on aika surullista. 

Tunnistan tuosta hetkittäin itsenikin. Voisiko olla mahdollista, jos pyrin tietoisesti ajattelemaan positiivisesti ja koetan kääntää asioista esiin jotain hyvää, elämänlaatuni paranee? 

Siltä ainakin toistaiseksi on tuntunut. Jopa ympäristö on huomannut muutoksen ja olenkin saanut yllättävää palautetta yllättäviltä tahoilta. Se lisää positiivisuutta ja tätä hämmennystä oivallusten keskellä. 

Eräs ystäväni on usein vannonut erään kirjailijan ja ajattelijan nimeen: Louise Hay. Olen joitakin pätkiä tämän teksteistä lukenutkin sekä löysin tämmöisen videon (englanninkielinen, espanjaksi tekstitetty ja aika pitkä video, mutta jaksoin kuin jaksoinkin katsoa alusta loppuun yllätyksekseni!) 

http://www.youtube.com/watch?v=K-8HsRe7nqI

Videolla -jos sitä ei nyt jaksa katsoa alusta loppuun asti- kohdassa n. 40min -> on melko maalaisjärkeenkäypä käytännön vertaus ajatuksen voimasta.

Jos olisin itsekin 80-vuotiaana yhtä herttainen ja positiivinen lady kuin tuo Louise Hay, voisin olla aika tyytyväinen.

Nopealla vilkaisulla tätä ajatusmaailmaa voi pitää jonakin hörhöilynä ja hurahtamisena, kun puhutaan universumista ja asioista, jotka viheltävät usein korkealta ja kovaa ohi.. Mutta jos nyt hetkeksi heittää ennakkoasenteen sivulle ja käyttää ihan vain maalaisjärkeä, niin onhan negatiivisuus heikentävä tekijä. En jotenkin usko, että kukaan tarkoituksella tahtoisi olla negatiivinen, tai tahtoisi jatkuvasti vain lannistaa ympäristöään, kritisoida, aliarvioida, aiheuttaa pettymyksiä, tehdä kiusaa… 

Jopa kritiikin voi hoitaa positiivisella, rakentavalla tavalla ja mielipahan sijaan tuottaakin oivalluksia.

Sen sijaan, että miettisi onko joku ympärillämme positiivisuuden, huomioon ottamisen ja kohteliaisuuden arvoinen, voisikin miettiä, onko sitä itse? ..ja jos ei yksinkertaisesti ole mitään positiivista asiaa, onko sillä negatiivisuudella jokin rakentava ja opettava pointti vai roiskiiko sitä vain omaa pahaa oloaan ympäristöön kertautumaan ja minkälaisessa muodossa sen mahdollisesti vielä edestään löytää.

Aikamoista kliseetä juu. Ehkä niillä kliseillä on sittenkin joku pointtinsa? 

Huomaan olevani tulossa jonkinlaiseen uuteen teini-ikään, tekisi mieli ravistella rakenteita ja kapinoida ja herätellä ympäristöä oikein olan takaa. Angstin sijasta ehkä alankin viskomaan ympäriinsä päivänkakkaroita ja pian ehkä mua pidetään vaan ihan höperönä. …no, se nyt ei olisi mikään uusi juttu 😉 

 

 

An old Cherokee is teaching his grandson about life. 
”A fight is going on inside me,” he said to the boy.

”It is a terrible fight and it is between two wolves. One is evil and the other is good. The same fight is going on inside you – and inside every other person, too.”

The grandson thought about it for a minute and then asked his grandfather, ”Which wolf will win?”

The old Cherokee simply replied, ”The one you feed.”

Puheenaiheet Ajattelin tänään Höpsöä Syvällistä