Välikevennykseksi pieni kurkistus meidän elämään. Tämä päivä, olkaa hyvä: 

Olen siis kesälomalla kotosalla pian koulutiensä aloittavien kaksosten kanssa. Mies huhkii töissä pitkiä päiviä, lähtee ennen lasten heräämistä ja palailee hieman ennen nukkumaanmenoa. Isommat lapset omissa kesälomariennoissaan, joten lisäksemme ainoastaan koira on kotona. 

Aamu alkoi, kuten loma-aamumme yleensä: aamupalat, lastenohjelmat, koiran kanssa aamulenkki, äitille kahvia ja hetki blogin/facebookin ääressä muiden aamutoimien ohessa.

Tänään muistin, että on asioitavaa Helsinkiin. Normaalisti suhaisin autolla, hoitaisin asiat ja ”viuh” takaisin kotiin. Päätettiin tehdä reissusta pieni ex-tempore retki. Se osoittautuikin huisin jännäksi seikkailuksi pienten silmin (oikeastaan kaikin aistein, kuten lapset maailmaa kokevat).

Hyppäsimme autoon ja ajoimme lähimpien julkisten kulkuyhteyksien äärelle, juna-asemalle. Jo pelkästään lähijunamatkailu herätti miljoonia pieniä kysymyksiä, puhetulva kahdesta suusta oli semmoinen, että päädyin jakamaan puheenvuoroja saadakseni jotakin tolkkua ihmetyksistä säihkysilmien takana.

Ovat nuo ennenkin junassa olleet, mutta selvästi liian harvoin 😀 Konsta jo luettelikin, että seuraavaksi tahtoo ratikkaan, metroon, lentokoneeseen ja avaruusrakettiin.

Tosiaan, itse olen asunut eri puolilla Helsinkiä sekä pyörinyt niillä nurkilla enempi-vähempi koko ikäni. Työpaikkammekin sijaitsee siellä, joten hyvin arkinen ja tuttu kaupunki itselle.

Laskeskelin, että olen elämäni aikana muuttanut toistakymmentä kertaa. Puolet siitä lapsuuteni perheen kanssa, ja sama tahti on jatkunut muutettuani omilleni. Kahden vanhemman lapsenkin kanssa ehdimme muuttaa useampaan kertaan, mutta kaksosten synnyttyä olemme muuttaneet vain kerran. Heidän ollessaan parivuotiaita päädyimme taas hieman lähemmäksi PK-seutua, kuitenkin omaan metsän rauhaan.

Kaksoset eivät juurikaan muista syntymäkotiaan, joten käytännössä heille tämä on kaikki mitä kodista tietävät. Tämä talo, nämä metsät, polut ja hiekkatiet, metsän takana asuvat naapurit, kyläkauppa, kirjasto, hevostallit, uimarannat, päiväkoti, esikoulu ja pieni kylän keskus. Suuremmat viikottaiset reissut onkin sitten tehty isompiin ostoskeskuksiin ~20km säteellä kodistamme. Satunnaisesti ollaan saatettu vierailla jossain huvipuistoissa, eläintarhoissa ja muissa kohteissa, joiden äärelle ollaan useimmiten suihkaistu autolla.

Tänään poikkeuksellisesti retkemme ei kohdistunut tiettyyn määränpäähän, vaan oli ihan retki itsessään, ilman aikataulua – ainoana velvoitteena satunnainen asia jota lähdin hoitamaan.

Junamatkalla Konstan viereen istahti ventovieras mies. Poikaparka vaikeni ja oli kovin järkyttyneen näköinen: Korvat alkoivat punoittaa, kosteus kihosi silmäkulmiin ja lähes kuulin pulssin kiihtyvän. Noora-siskonsa on toista maata, toki vähän ujostelee sekä on vieraskorea, mutta pääsee äkkiä ”sinuiksi” uusien tuttavuuksien kanssa. Konstan herkkyys on jotain aivan uutta mulle, tosin isänsä on kuulemma ollut pienenä poikana samankaltainen. Kysäisin ahdinkoa helpottaakseni pojalta, että pitäisikö meidän käydä jossain syömässä kaupungilla? Jännitys unohtui ja mäkkärin logo syttyi pieniin silmiin.

-”Joo, mäkin tahdon sitten lelun!” hihkaisi Noora. -”Mutta eihän leluja voi syödä!” Sain osakseni paljonpuhuvat katseet.

Juna tuli päätepysäkille ja pujahtelimme sujuvasti käsi-kädessä laituria pitkin kohti kaupungin vilinää. Yhtäkkiä edessä avautuikin odottamaton näky. Rautatieaseman vieressä parkissa oli lukuisia paloautoja, poliisit sekä kaiken keskellä kaksi miestä soittamassa haitaria ja tamburiinia. Tähän en ollut itsekään varautunut. Siinä me kaikki metsäläiset sitten ihmettelimme ja ihastelimme tätä eksoottista nähtävyyttä:

Olihan se lopulta niin erikoinen juttu, että löysin selityksenkin. Kerrassaan mainio asia!

Suojateillä harjoittelimme taas tienylityksiä liikennevalojen opastuksella, semmoisiakaan ei meilläpäin juuri ole. Pienet silmät tapittivat tiukasti punaista ukkelia odotellen sen vaihtumista vihreäksi. Itse vilkuilin sivusilmällä, meinaako kukaan lähteä harppomaan punaisia päin. Koetapa siinä opastaa lapsille liikennekäyttäytymistä, kun joku koikkelehtii liikenteen sekaan miten sattuu. Tällä kertaa oli onneksi liikenteessä kunnon kansalaisia 🙂

Pakollinen asiointi oli ohi kädenkäänteessä ja jatkoimme kohti keltaista M-kirjainta pohtien ratikka- ja junaraiteiden eroavaisuuksia, hissien-, liukuportaiden- ja liukutasojen merkitystä ja sitä, miksi eri rakennuksissa on toteutettu eri variaatioita näistä kerroksesta toiseen siirtymisistä.

Koko reissun pienet ihmettelijät kulkivat hyvin nätisti ja rauhallisesti, söivät siististi ja keskustelivat kovin fiksusti jopa aavistuksen normaalia hiljaisemmalla äänellä. -kunnes edessä avautui mäkkärin leikkipaikka. Peräkanaa toisiaan vilkuillen kävelivät leikkipaikan ovensuulle, riisuivat kenkänsä kauniisti riviin ja –HUIS! mikä vilinä ja riemunkiljahtelu tuolta jättimäistä hamsterihäkkiä muistuttavasta tilasta kantautui! Sen hetken pikkuvintiöt olivat omassa elementissään. Erilaiset leikkipaikat ovat selvästi koettu, tuttuja ja turvallisia sekä puhuvat samaa kieltä lapsille ympäröivästä kaupungista huolimatta.

Olinkin varautunut jo pyydystysoperaatioon sekä neuvotteluun siitä, kuinka pitkä leikkiaika onkaan riittävä. Nousin ja lähdin palauttamaan tarjotinta, kun pikkuihmiset silmänräpäyksessä tapittivat vieressäni kengät puettuina ja valmiina jatkamaan retkeä.

Keksinkin huiman jännitysmomentin seuraavaksi, menisimme takaisin rautatieasemalle maan alaista reittiä, emme tutuksi käyneitä jalkakäytäviä. Ilmeisesti toin ideani esiin jotenkin hieman liiankin huisina, sillä Konsta pisti jarrut lukkoon. ”Eikä! Mä en haluu pimeään tunneliin!” Noora sen sijaan kiskoi toisesta kädestäni ”Joojoo, mennään!” Pienen neuvottelun jälkeen sain Konstan ottamaan askeleen, sitten toisenkin kohti uutta tuntematonta.

Matkalla Forumin alakertaan oli jos jonkinmoista ihmeteltävää putiikkia sekä nenään kantautui erilaisia tuoksuja ruokapaikoista. Konsta pysähteli sulkien silmänsä ja nuuhkien ilmaa pitkään ja hartaasti, Noora ihasteli näyteikkunoiden mekkoja mallinukkejen päällä. Tunnelissa pysähdyttiin kuuntelemaan, kuinka ratikat jyristelevät yläpuolellamme, aika hurjaa varmasti pienen ihmisen korvissa.

Saavuimme asematunneliin ja kaikesta eksotiikasta itsekin innostuneena päätin, että poikkeamme vielä Indian Bazaarissa nuuhkimassa ja ihmettelemässä kaikkea värikästä, satumaista ja kimaltelevaa:

Aikamme hassuteltuamme ja ihasteltuamme matkaan tarttui alekorista kaksi huivia, merirosvohuivi hurjin pääkalloin Konstalle, ja eläinkuosinen ihanan kevyt sifonkihuivi Nooralle.

Junamatkalla oli jo aistittavissa pientä turhautumista, vaikka tällä kertaa mukava konduktööri tarjosi pikkumatkalaisille leikkipiletitkin. ”Onko vielä pitkä matka?” ”Montako pysäkkiä?” ”Aina sä sanot, että seuraavalla jäädään…”

Kotiovesta sisään päästessä nälkä jo kurnikin sekä vastassa hypähtelevä iloinen pieni koiruus kaipasi selvästi ulkoilua ja leikkikavereita jo kovin.

Omassa kotipihassa kaksosten roolit vaihtuivat jälleen dramaattisesti, Konsta suihki polkupyörällään huimaa vauhtia ja pujotteli pihapuskien välissä kurvaillen uskomattomalla tasapainollaan, Nooran taluttaessa pyöräänsä varovasti tien laitaan ”Äiti, voitsä pitää mua pystyssä vähän ku harjottelen?”

Mieskin jo soitteli pääsevänsä kotimatkalle ja sauna on napsautettu päälle. Viimeiset piirustukset pikkutaiteilijoilla työn alla ennen iltakylpyä ja sitten onkin jo nukkuma-aika.

Mitähän jännää keksisimme huomenna? Espoo? ..vai kenties jopa Vantaa? Jää nähtäväksi 😉