Tekeekö toisten auttaminen autuaaksi?

Facebookissa on käynnissä erilaisia keskusteluja aiheesta. Olen joskus uppoutunut maailman kurjuuksiin ja tuntenut valtavaa epätoivoa siitä, etten mitenkään voi pelastaa ja auttaa kaikkia. Pahoittanut mieleni ja järkyttynyt kerta toisensa jälkeen kammottavilla kuvilla ja videoilla väritetyistä shokeeraavista facebookissa ja sähköposteissa kiertävistä viesteistä. 

Lopulta päätin auttaa itseäni ja lopettaa tuon kärsimyksen. En enää avaa yhtäkään linkkiä, jonka takaa löytyy tuota ”karmivaa totuutta elämän raadollisuudesta”. Se on se kamala ja surullinen toinen ääripää – ei koko totuus. Moni kamala video ja kuva järkyttävine tarinoineen tulee jostakin maailman toiselta puolelta ja aina se itse kauheus on jo ehtinyt tapahtua, eikä mitään ole enää tehtävissä – vaikkapa sen kissanpentupolon hyväksi, jonka silmästä aivoihin on survaistu stilettikorko. Näiden järkyttävyyksien ahmiminen meneekin mielestäni sosiaalipornon puolelle, eikä se mielipaha aja kenenkään etua.

Samalla ehkä olkapäiltäni on karissut sellainen maailmanparantajan epätodellinen viitta. Edelleen tahtoisin auttaa toki kaikkia, mutta kun en pysty, niin miksi pahoittaisin siitä mieltäni enempää.

Auttaminen on sellainen asia, jota ei voi koskaan tehdä tarpeeksi: ”Noin, nyt oon tehnyt niin paljon hyvää, että voin tästälähtien olla auttamatta ketään!”. Se urakka on yksinkertaisesti loppumaton ja sidoksissa koko olemassaoloomme. Aina olisi varaa parantaa, niinkuin varmasti ihan joka asiassa. Nykyaika on yhtä kilpajuoksua, enemmän enemmän, nopeammin nopeammin!

Jos olisi rahaa ja rikkauksia yllinkyllin, varmasti sijoittaisin osani hyväntekeväisyyteen. Sellaisen tuntuvan osan, eikä vain niitä satunnaisia roposia SPR:n lippaan pohjalle. Mutta miten ihmeessä määrittelisin kohteen? Valitsisin sen, jossa tuota rahallista apua eniten kaivataan ja samalla sulkisin joitakin auttamisen ovia tylysti, pam? En voi kuvitella, että edes villeimmissä mielikuvissani sitä rahaa olisi niin paljon, että kukaan voisi pelastaa sillä koko maailman.

Joskus tuntuu kaiken negatiivisuuden velloessa uutisissa tapetilla, facebook-seinillä ja lööpeissä, että ihmiskunnan pelastaminen itseltään vaatisi lopullisempia keinoja:

http://www.youtube.com/watch?v=5QSP51TNTdQ

Jos pohditaan hyväntekeväisyyttäkin, mistä voisin edes tietää, onko avustamani kohde varmasti todellinen siellä maapallon toisella puolella, ja että ne hyvään tarkoitetut rahat todella menevät kokonaisuudessaan tarkoittamaani kohteeseen, eikä esimerkiksi jonkin järjestön kakkukahveihin tai virkistysretkiin? Toki sellainen virkistysretki tai kakkukahvikin voi tuoda jonkun elämään iloa ja valoa ja olla siten hyväntekeväisyyttä osaltani…

Negatiivisuus kasvaa negatiivisuudella, näin uskoisin. Kun tietoisesti torjun negatiivisuutta omasta elämästäni ja koetan kiinnittää huomiota positiivisiin asioihin, voin itse paremmin ja pystyn luomaan enemmän positiivisuutta ympäristöönikin.

http://www.buzzfeed.com/expresident/pictures-that-will-restore-your-faith-in-humanity

En olekaan pitkään aikaan pureskellut tätä aihetta ja olen ajatellut, että nykyään keskityn omaan elämääni, lapsiini, läheisiin, eläimiin ja luontoon ympärilläni. Konkreettisiin asioihin – kaikkeen mikä on ikäänkuin käden ulottuvilla, ja jätän maailmanparantamiset niille, joilla aikaa ja varallisuutta on.

En ole pitkään aikaan harrastanut hyväntekeväisyyttä tai auttamista. Kai? 

Hei, olenhan minäkin avulias ja mukava ihminen! Autan nähdessäni jonkun/jonkin pulassa, vaikka se joskus voikin olla hieman hassua (kuvan rantakäärmeenpoikanen piti siirtää turvaan autotieltä). Huolehdin parhaani mukaan oman perheeni hyvinvoinnista. ”Oma perhe” kohdallani sisältää aika monta elämää.

Joskus hyvinvointiin on liittynyt myös luopumista. Luopuminen on ollut kaikista vaikeinta, mutta silti se voi olla suurta rakkautta ja kaikkien etu – eikä välttämättä itsekkäistä syistä johtuva hylkääminen. Eläimien kohdalla luopumiseen joutuu myös tottumaan, sillä useat eläimet elävät lyhyemmän aikaa, kuin me ihmiset. Se luopuminen silloin onkin vaikeampi paikka itselle, kuin eläimelle joka saa kunniallisen lopun pitkän hyvän elämänsä päätteeksi.

Oon kasvanut harrastaen mm. partiota, ollut mukana SPR:n nuorisotoiminnassa sekä paikallisessa VPK:ssa. Näistä sekä saamastani kasvatuksesta eläinrakkaassa suuressa perheessä on jäänyt takaraivooni tiettyjä asioita ja usein toiminkin ajattelematta sen kummemmin, miksi. Samoja periaatteita ja toimintamalleja opetan myös lapsilleni, koska pidän näitä asioita itsestäänselvyyksinä, kansalaisvelvollisuuksina ja osana jokaisen vastuuta tästä planeetasta. Useimmat ympärilläni olevat ihmiset toimivat hyvin samoin periaattein ja sehän on hienoa, kun nyt tarkemmin ajattelen.

En koe, että ”harrastan auttamista” allekirjoittaessani mielestäni hyvän asian puolesta laadittuja adresseja, antaessani lasten kilauttaa satunnaisesti roposen siihen SPR:n lippaaseen, kuskatessani elintestamenttiä matkassani, opastaessani tai auttaessani eksyneitä, napatessani irtokoiran tienvarresta ja toimittaessani sen kotiinsa tai löytöeläinsellaiseen – sen sijaan, että miettisin koko illan, jäikö se raukka nyt auton alle vai ei.

On myös ihan luonnollista puuttua tilanteisiin, joissa aiheutetaan turhaa kärsimystä. Pyrkiä ennaltaehkäisemään / estämään väki- ja ilkivaltarikoksia tai ilmiantaa sellainen kohdalle sattuessa.

Onnettomuuden nähdessäni en voi ohittaa tilannetta, vaan vähintään pysähdyn kysymään, tarvitseeko apua. Hetkinen, eikö sekin ole itsestäänselvää ja kansalaisvelvollisuus? Käsittääkseni ohiajaminen tästä tilanteesta voidaan jopa tuomita rikoksena, heitteillejättönä.

Missä sitten menee auttamisen ja auttamisharrastuksen raja?

-Me ihmiset ollaan kuitenkin aika itsekkäitä otuksia ja uskon, että se on yksi suurimpia asioita tämän kaiken epäitsekkään ja jalon auttamisen ja ritarillisuuden taustalla: Autan, koska siten voin itse paremmin, tiedän tehneeni oikein ja tiedän, että joku jossakin voi paremmin. Eikä se ole mitenkään väärin!

Myös ohjeistaminen ja valistaminen on oikein hyvä asia:

”Älä ota kesäkissaa!”

”Älä jätä koiraa kuumaan autoon!”

”Älä jätä lapsia valvomatta rannalle!” 

Itse kuitenkin uskon, että näiden asioiden ymmärtämiseen riittää ihan tuo ohjeistus ja kenties tarkennukseksi, ettei kissa pärjää talvella luonnossa, vaan pahimmassa tapauksessa kuolee, koira voi saada hetkessä lämpöhalvauksen ja menehtyä, sekä lapset voivat hukkua ja ovat alaikäisinä aikuisten vastuulla.

TARVITSEEKO viestin vakavuutta korostamaan liittää kuvia nääntyneestä kissanraadosta pakkasella, autoon läkähtyneestä koirasta tai hukkuneesta lapsesta? Ehkä joku tarvitsee tuon konkreettisen herätyksen ja shokin, jotta viesti menee perille? -Vai meneekö sittenkään jos ei ole mennäkseen?